Loppiaisen jälkeinen viikko lähti tahkeasti käyntiin. Keskeneräisiä töitä, epäselviä toimeksiantoja, siivoamaton asunto. Turhautumista, vaikeuksia motivoitua mihinkään tehtävään.

Ikävä kotiin.

Tämä ei ole kotini. Se kuuluu korvissani kun katson asuntoa, jonka tavarat ovat kutakuinkin juuri siinä asennossa, johon ne muuttokuormasta järjestin. Muistan kuinka katsoin ulos ikkunasta, katsoin kesän alkamista juhlivaa kansaa, katsoin kaunista auringonlaskua ja puhtaan vihreitä puita. Yksin paskaisessa asunnossani. Mitä helvettiä minä täällä teen, kysyin itseltäni ja pakotin orastavan paniikin sisälläni sammumaan.

Sen paniikin kanssa elin pitkin kesää. Sammutin pitämällä itseni kiireisenä, suuntaamalla ajatukset seuraavaan viikonloppuun. Exääni, nyksääni, mieheeni. Sanoin sen tänään ääneen: miten minulla oli helvetin ikävä miestä, vaikken sitä itsellenikään tunnustanut. Se katse ja ilme, rutistus, jonka sain takaisin, maksoi oikeastaan kaiken takaisin. Silti, löydän tuon paniikin helposti sisältäni vieläkin. Rakas Jumala, anna tämän kestää!

En enää jaksa ihmetellä, hainko noina hetkinä exästä vain tuttua ja turvallista, palasimmeko yhteen koska väsyimme omaan epävarmuuteemme, hakemaan rakkautta muualta. Varmasti tuttuus ja turvallisuus tuntui hyvälle meistä molemmista. Mutta miksei saisi tuntua, miksei sille voisi rakentaa? Jos kerran yhdessä on hyvä.

Tähän asti olen todennut, että meidän piti erota, kaiken piti tapahtua. Viime aikoina olen välillä ajatellut toisin. En voi muuttaa tapahtunutta, tekojani, ja tiedän, että jotain piti tapahtua. Silti olen toivonut, että voisin ottaa reilun vuoden takaisen syksyn takaisin ja tehdä asioita toisin. Miehen vuoksi. Hän oli ehkä itsekin keittämässä sitä keittoa, mutta minä paiskasin kattilan maahan.

Tunti on kulunut, tekisi mieli soittaa miehelle uudestaan. Tunti sitten aprikoimme, että vielä me ajamme täältä yhdessä kotiin, muuttokuorman kanssa. Lupasin lähetellä hakemuksia sinne ja tänne.

Loppiaisen jälkeinen viikko päättyy tukkoiseen, tylsään iltaan. En voi täyttää yksinäistä aikaa treeneillä, sillä virus tekee limakalvoillani tuhojaan. Leppoisan lämmin viikonloppu rauhoittaa kuitenkin mieltäni, niin että pystyn suhtautumaan viileästi tulevan viikon pitkiin iltoihin. Niinä on aikaa ajatella, kuinka paljon ikävää kannattaa kestää.