Ystävä tokaisi eilen toivovansa, että saisi jonkun sairauden ja pääsisi pois. Sanoi, ettei enää moneen vuoteen ole ollut onnellinen, vaikka parempiakin päiviä välillä on. Arveli, ettei hänellä enää ole täällä mitään koettavaa.

Säikähdin. Hämmennyin. Menin sanattomaksi. Yritin keventää. Vasta illalla tajusin sanoa, että minä tarvitsen häntä. Vielä löytyy saatavaa.

Olisin voinut suuttua, jos sanoja olisi ollut kuka tahansa muu. Tulla nyt kertomaan tuollaista ihmiselle, jolla vaihtoehdot ovat oikeasti olleet joko - tai. Mutta nyt ei kyse ollut ajattelemattomuudesta, huomionkipeästä suurentelusta tai vähättelevästä asenteesta elämää kohtaan. Ei, elämänhalu oli selvästi kadoksissa. Ehkä ystävä tuli tyköni, koska uskoi minun selviytymisen riemussani tajuavan, miten paha on olla, jos toivoo sitä, mitä minä olen pelännyt - ja pelkään.

Minä olen haistanut, mutta minun olisi pitänyt myös nähdä. Jo ennemmin. Toivon ettei ole liian myöhäistä auttaa.

Omassa elämässäni minun kai pitäisi olla kiitollinen eikä hajottaa.