Tapani mukaan yritän käyttää järkeä, analysoida. Miksi ajatukseni palaa tuohon sinnikkääseen mieheen, jonka katse ei vain lupaa, vaan ennen kaikkea haluaa?

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

1.Vakisuhteeni nilkuttaa.

Vaikka se muutoin osoittautuisi perusterveeksi, on lähimenneisyyden kuorma kova. Terveys, talous, parisuhde – kaikki testattiin kertarytinällä. Me näemme toisissamme huolta ja ikävää. Olisi kiva nähdä jotain muuta.

 

2.Minä olen puutteessa.

Montako kertaa se pitää todeta? – Joka päivä, näissä parisuhdeoloissa. Sitä luulisi, että halut helpottavat, kun ilmapiiri on vetäytyvä ja passiivinen eikä edes kiivastuta niin, että jo pelkästään adrenaliini johtaisi aktiin. Kun tulee monta kertaa torjutuksi, ja sittenkin kun saa, jää jotain puuttumaan. Mutta eivät ne helpota. Kodin ulkopuolella himon haistaa vain entistä herkemmin.

 

3.Minä olen puutteessa.

Siis myös henkisesti. Kehon lisäksi myös mieli tuntuu hyrisevän turhaan. I just wanna feel – miten tuntuukin että tuo biisi soi radiossa aina kun elämäni on taitekohdassa? Ihan kuin elämä virtaisi suonissani turhaan. Kaiken jälkeen minä janoan kontakteja, ihmisiä, tapahtumista. Minä haluan olla keskipisteessä, kokemassa, kiinnostava. Minä haluan korvata sen, minkä vietin parhaasta iästäni sängyn pohjalla. Mutta mies ei puhu, pohdi, kokeile tai innostu. Ei kiinnostu. Minä en halua jämähtää tähän.

 

4.Itsevarmuuteni on pohjalukemissa ja sitä on helppo hivellä.

Ärsyttää ja hirvittää, miten heikkoon kohtaan tuo sänkykamarisilmä on nuolensa upottanut. Miten helposti se on saanut minut koukkuunsa – hymyilen itsekseni kuin mikäkin teinityttö! Ihan kuin kukaan mies ei olisi koskaan ennen ollut minusta kiinnostunut, vakisuhteen aikanakin. Nyt ei tee mieli hätistellä pois, tehdä leikistä loppua, sitoutua mielessään omaansa entistä vahvemmin. Kaiken jälkeen tuntuu sen sijaan niin helvetin hyvälle, kun on noussut kuolleista ja joku vielä kiinnostuu. Näkee minut naisena.

 

5.Minulla on tylsää.

Olen vastikään kokenut niin paljon, niin intensiivisesti, etten enää osaa sopeutua tavalliseen arkeen, vaikka sitä kaksi vuotta rukoilin. Nyt sitä olisi, tavallista harmaata pullaa, mutta ... tämänkö vuoksi minä taistelin? Missä on paratiisi, elämykset, vatsan pohjassa poreileva jännitys? Missä ihailu, ylistys, menestys? – Seikkailu, tule tyköni.

 

6.Minä pelkään kuolemaa.

Niin, minä pelkään elämän loppuvan, katkeavan tai pettävän minut taas. Minulla on tuoreessa muistissa se, miten kaikki voi muuttua minuutissa. Kun kaikki jää kesken ja yhtäkkiä tajuaa, miten paljon on vielä tekemättä. Miten paljon olet elämäsi aikana jossitellut ja sitten eräänä päivänä tuntuu niin epävarmalle sanoa, että vielä minä joskus. Minä haluaisin ottaa irti kaiken, parhaan. Tästä hetkestä, omasta elämästäni.

 

7.Minulla on oikea suunta?

Salimies vaikuttaa mielenkiintoiselta. Olemus viehättää, ei vain osoitettu kiinnostus. En silti kuvittele, että olisin löytämässä mitään Mr. Oikeaa. Yritän olla kuvittelematta, että olisin edes vaihtamassa parempaan. Tai ylipäätään kehenkään, muuta kuin oman elämäni suunnan. Ihastuksia ja fantasioita tulee ja menee, mutta ei kai niistä ole suurten muutosten tai päätösten perustaksi?

 

Järki siis selittää, että tämä on vain hullaannusta, jolle on syntynyt otollinen pohja. Järki ymmärtää ylläolevat syyt, mutta ymmärtää myös painaa jarrua. Muttei järkikään ole aivan vakuuttunut. Entä jos kyseessä ei olekaan pelkkä todellisuuspako? Kenties tämä onkin tilaisuus, jota elämä tarjoaa? Jonka näen, koska on sen aika?

 

En puhu nyt vain minua kohtaan osoitetusta miehisestä mielenkiinnosta ja siitä, miten en ennen olisi sille korvaani kallistanut. En tarkoita tilaisuutena tuota miestä, vaan tätä koko tilannetta. Puhun kokonaisuudesta, ja siitä, miten osa tuota kokonaisuutta on myös se, että nyt kallistan. Kaikki tämä parisuhteessa tuntemani kitka, turhautuminen, epätahtisuus, välimatka – ehkä minä tunnen näin yksinkertaisesti siksi, että tähän on tultu ja nyt on aika vaihtaa suuntaa?

 

Järki siis myös piipittää, ettei salimies ole yksin vapaudenkaipuutani sytyttänyt. Ruokkii se sitä kyllä, myönnetään, mutta lopulta mieheen tuhlaamani ajatukset taitavat olla vain yksi merkki siitä, että minun on aika liikahtaa johonkin suuntaan. Kävi miten kävi, tuli salimiehestä sitten hyvä hoito tai pelkkä muisto mielikuvitukseen.

 

Tai sitten minä vain puhun paskaa itselleni.

 

- - - - - -

 

Järki ei taida riittää tätä ratkaisemaan. Se ei ole siihen tarpeeksi rohkea.