Meillä ei nyt jutella syvällisiä ja jaeta tuntoja. Meillä ei edes riidellä. Vesi vaan on ja seisoo.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mies tuskin nostaa kissaa pöydälle tai tekee muutakaan aloitetta, sen kun seurailee ja reagoi vain. Niin on ollut aina: kynnys tulla hieromaan sovintoa tai selvittämään asia on suuri, jopa lapsellisen suuri, vaikkei kysymys olisi kuin pienestä tiuskaisusta. Humalassa tai jossain muussa kiihtymyksen tilassa saattaa tapahtua liikahdus, mutta se tuskin tapahtuu sitten mitenkään rakentavalla tavalla.

 

Juuri nyt en jaksaisi tuota marttyyrileikkiä. Sillä sellaisena se helposti näyttäytyy: vaikenemalla mies pakottaa minut ulos kolosta, olemaan aina ja kaikessa aktiivinen. Ikään kuin ottamaan suuremman osan vastuusta, alistumaan tiettyyn kuvioon. Pärjään kuviossa sitkeydelläni, mutta se syö silti jonkinlaista keskinäistä perusluottamusta. Tahtoisin olla tasaveroinen, pelata samanarvoisin välinein, tapella aikuisen kanssa.

 

En väitä, että minä riitelisin, sopisin, keskustelisin tai tekisin muutenkaan kaiken oikein. En varmasti. Tähän asti olen kuitenkin edes yrittänyt avata, selvittää, perustella, kuunnella ja siten liikahtaa eteenpäin ja kohti sovintoa, yhteistä hyvää. Nyt seison yhtä lailla passissa – yhtäältä siksi, että olen ymmälläni, toisaalta siksi, etten taida itsekään osata paremmin.

 

Eilen olin ihan vähällä pyrkiä keskusteluun. "Mikä tässä sinusta mättää, pitäisikö ehkäpä puhua?" Harkinta teki aikomukseni kuitenkin tyhjäksi, vaikka epäilemättä osa ahdistavasta olostani selittyy juuri tällä välttelevällä pattitilanteella. Haluaisin selittää ja tulla kuulluksi, kuulla ja sopia, löytää jonkin ratkaisun.

 

Vielä keväällä minä selitin. Analysoin juurta jaksain, avasin parisuhdekeskustelun, tyrkytin tilaisuutta. Yritin parantaa, korjata, perustella, löytää kompromissia. Kunnes lopulta aloin ajatella, että saan puhua vaikka kaikki maailman sanat, emmekä me kohtaa. Emme enää. Ettemme me ole riidellessä kenties koskaan kohdanneet, vaikka muutoin ymmärrämme toisiamme puolesta lauseesta. Minä olen verbaali, analyyttinen, kiivas ja äänekäs, näkökulman vaihtaja. Mies ei pohdi, sano tai liikahda asemistaan turhaan. Me reagoimme eri tavoin, ja vaikka kumpikin voisi tulla käytöksessään vastaan, emme me kiihkeimpänä hetkenä osaa muuta kuin toistaa itseämme. Riitelemme toistemme ohi.

 

Loppukeväästä jostain tuli oivallus. Tajusin, etten itsekään kuule, vaan argumentoin niin kiivaasti, etten kykene asettumaan sen enempää hänen kenkiinsä kuin hän minun. Yhtäkkiä myös ymmärsin puolisoni ahdistuvan sanapaljoudestani, kokevan itsensä yhtä epätasaveroiseksi kuin minä hänen mykkäkoulunsa edessä. Me ajattelemme ja ilmaisemme eri tavalla, eri mittakaavassa, ja jos miehen mykkä muuri on epäreilua, ajan minäkin häntä nurkkaan omalla ylivoimallani. Vielä sitäkin yritin selittää. Sitten päätin antaa tilaa, katsoa kuinka solmu aukeaa miehen keinoin.

 

Nyt alkaa sitten olla vain kaksi omaa tilaa. Tuntuu että tilaisuus on mennyt ohi, enkä tiedä, haluanko enää kaivaa kaikkea esille. Se pitäisi tehdä, sillä menneisyydessä on jotain joka toi meidät hyvin liki, mutta onnistui myös kiilaamaan väliimme. Voi olla että olemme vain matkasta väsyneitä, ja väärinkäsitykset voisi oikaista. Tai sitten kaikki tapahtunut on saamassa silmämme auki emmekä oikeasti sovi toisillemme.

 

Parisuhdepuinnin sijaan koitin jutustella illan tavallisia asioita. Koskin käsivartta, lämmitin saunan. Tuntui yhtäaikaa hyvältä ja pahalta. Halusin jatkaa kuin ennen, enkä sittenkään halunnut. Enää asioita ei voi vain haudata. Enää ei ole kyse vain tsempistä ja huomaavaisuudesta.