Pari päivää sitten totesin eräälle nuorelle naiselle, että kyllä sitä kuule pärjää monen asian kanssa niin kauan kuin saa olla terve. Aivan tottahan se on, mutta siitä vähättelevästä äänensävystä olisin voinut jälkikäteen läimäyttää itseäni. Kyllä minä tajuan, että tyttöparalla on surkeaa, kun molemmat vanhemmat voivat huonosti ja kotitila on menossa pakkohuutokauppaan. Ja että jokaista elämää ja sen murheita eletään aina omassa mittakaavassaan.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mutta minä olin väsynyt ja muutenkin miehen sukulaisia kurkkua myöten täynnä.

 

Joku varmaan osaisi sanoa minullekin, että kyllä sinä siitä selviät. Että on aivan normaalia kriisiytyä näin. Ja niin kai onkin – niin minulle, miehelle kuin myös meille parina. Itse olen käyttänyt kutakuinkin kaikki voimani taisteluun, pelännyt tulevaa, surrut menetettyä, toivonut ja rukoillut parasta. Ollut pakahtua tuskasta. Jos tämä kaikki on ravisuttanut olemassaoloani, identiteettiäni, naiseuttani ja koko elämääni arkea myöten, onko ihme että ravistus ulottuu myös parisuhteeseen? Jos mies on seissyt rinnalla, pelännyt puolestani ja asettanut minut monin paikoin etusijalle, onko ihme jos hänkin on tähän vähän väsynyt?

 

Vähän niin kuin oman kodin rakentajilla konsanaan: ensin huhkitaan viimeisiä voimia myöten yhteisen hyväksi, mutta lopulta ollaan kannat – tai vähintäänkin napit – vastakkain. Melkein pääsee paskainen nauru, kun muistan miten vielä talvisaikaan totesimme, että meitä ei pieni talonrakennusprojekti varmasti kaataisi.

 

Olisi onnellista, jos osoittautuisi, että me olemme vain tiiviistä matkanteosta väsyneitä. Että ajan kuluessa näemme toisissamme taas muutakin kuin muiston siitä kamppailusta, jonka haluaisimme jo unohtaa. Mutta meille taisi todella käydä kuin talonrakentajille: raskas taakka nosti esiin piirteitä, joita emme aikaisemmin olleet joutuneet toisissamme kohtaamaan. Tai halunneet nähdä.

 

Sillä jossain vaiheessa luottamukseen tuli särö.

 

Minä koin, että mies käänsi minulle selkänsä. Väsyi vähän liian aikaisin ja pakeni ravistamalla huolet hartioilta. Keskittyi omaan kivaan sillä välin, kun minä vasta kompuroin jaloilleni. Okei, pahin oli ehkä takana, mutta ehyt minä en ollut, vaan niin uupunut, ettei edes uni tullut. Entä sitten muu elämä? Kaikki kesken ja levällään, kunnianhimoiset tavoitteet tuhansina sirpaleina, raskaina haasteina rikkoutuneissa käsissä.

 

Olisin mielihyvin toipunut yksin vaikka toisen työpäivän, jos puolisoni olisi sanonut, että hakee uusia voimia harrastuksistaan. Olisin ymmärtänyt, jos hän olisi kertonut kaipaavansa välillä muuta seuraa, jotakuta, joka ulkopuolisena jakaa hänen huolensa. Olisin niellyt kiukkuni, jos hän olisi todennut, että oli pakko vetää pää täyteen, että edes hetkeksi unohtaisi. Olisin varmaan antanut anteeksi vaikka mitä, jos näistä asioista oltaisiin voitu puhua, miettiä motiiveja, senhetkisen elämän tarpeita ja tärkeysjärjestystä.

 

Mutta miehen mielestä piti voida elää, helvetti, vihdoin normaalia elämää. Ja minun piti vain nostaa pää pystyyn.

 

Olen monta kertaa miettinyt, loukkaannuinko turhaan. Olen perustellut, kuvannut tuntojani, kysynyt, mille hänestä itsestä olisi samassa tilanteessa tuntunut. En tiedä, hän sanoo, eikä suostu edes miettimään, oliko ajattelematon tai itsekäs. Olen pyytänyt anteeksi ja myöntänyt, etten enää reagoisi yhtä lujasti. Mutta minä olenkin nyt voimakkaampi – takaisin elämänsyrjässä, terveenä tekemään ja lähtemään, kelpoinen. En fyysisesti, saati henkisesti aivan yksin. Ei minun tarvitse nyt tarrata niin lujaa.

 

Tästä näkökulmasta mietin, liioittelenko syntynyttä luottamuspulaa. Kun kuitenkin voin jotenkin ymmärtää, että ehkä puolisoni vain pakeni sitä pelkoa ja ikävää, jota hän joutui kanssani jakamaan. Ehkä todellisuus vain oli hänelle hetkittäin liikaa. Antaako se sitten luvan lopettaa jakaminen, soutaa omaa tahtia omaan suuntaan?

 

Minusta ei. Olen edelleen eri mieltä siitä, mikä on normaalia, kun kodissa vielä haamuilee kuoleman varjo. Mutta miten ottaisin näitä asioita esille nyt, kun niistä ei voinut puhua silloinkaan?