Apeus on yrittänyt vyöryä päälle jo monta päivää. Liekö vaaninut minua jo viikkoja. Olen niin puhki tästä pähkäilystä, tullut kesän aikana pitkän tien.

Perjantaina valo paistoi kirkkaasti, niin kirkkaasti. Kivi vierähti sydämeltäni, kun tajusin elämän tarjoavan mahdollisuutta. Minä voisin kuin voisinkin lähteä. Minä pääsisin irti. Minä selvittäisin minkä voin, ja nousisin jaloilleni. Olin niin varma.

Mutta nyt, yhtäkkiä olen ymmälläni. En tiedä mikä minua hidastaa, ehkä se, että on oikeasti ratkaisun paikka? Ehkä olen vain väsynyt ja haluan hengähtää ennen h-hetkeä? Ehkä en sittenkään uskalla. Entä jos en oikeasti haluakaan tätä?

Viikonloppuna tajusin, miten syvästi ja ristiriitaisesti tunnen. Kävi kipeää kohdata suhteemme lujuus. Tuntea toisen kipu, mennä lähelle koska halusi mennä. Koska halusi jakaa.

Ja juuri vähän ennen olin heittämässä sen riemuissani pois.

On niin helppo selittää kaikki parhain päin, kyseenalaistaa omat motiivit. Vuosien varrella karttunut kiintymys on luja, ja lähimenneisyyskin sitoo meitä yhteen. Voisin aivan hyvin tehdä sen: käyttäytyä kuin ennen, jatkaa tästä. Enkä kuitenkaan voi. Jossain on särö, ja ellei sitä jotenkin korjata, se nousee ennen pitkää silmille.

Toissailtana unenpöpperöinen mieli heräsi ajatukseen: Miksi ei vain riitä että haluan ja en halua? Miksi minun pitäisi perustella tätä sen enempää?