Asuin kaupungissa, joka eli teknologiauskosta, seudulla, joka eli nokiasta ja sen alihankkijayrityksistä. Niin tein minäkin, sillä siinä missä humanistin työt olivat kiven alla, sai silloinen avomieheni, nykyinen avoliidokkini, kohtuullisen hyviä tilejä. Muistelin mennyttä syksyä, jolloin olimme jo tienneet isän kuolevan, mutta kukaan ei ollut sanonut sitä ääneen. Nyt jaloissa pyöri reilun puolen vuoden ikäinen valkoturkki.
5 vuotta sitten:
Sekä minun että avoliidokkini hermot olivat kireällä. Asuttiin kaupungin eteläpuolella, huimaa vauhtia väkilukuaan kasvattaneessa kunnassa, jonka nuoriso rapistui äänekkäästi parvekkeemme alapuolella. Viikonloppujen lisäksi pikkulauantait olivat tuskaa. Kävin salilla neljä kertaa viikossa, vedin kevyesti leukoja ja luultavasti olin jo törmännyt salimieheen. Valkoturkin lisäksi luonamme oli mustaturkki. Vaadin itseltäni niin paljon, etten kokenut onnistuvani missään. Ajattelin, ettei näin voisi jatkua. Parin kuukauden kuluttua asuimme hetken erillämme, mutta palasimme yhteen, kunnes minä muutin työn perässä toiseen kaupunkiin.
3 vuotta sitten:
Me olimme asuneet taas saman katon alla muutaman kuukauden, sillä työsuhteeni loppui syöpädiagnoosiin. Olin saanut kuusi kuukautta sytostaatteja, jäljellä oli vielä kaksi. Takaraivossa takoi pelko, ettei tämä maksimimääräkään riittäisi. Muistan kuinka kuuntelin pimeässä sydämeni lyöntejä ja vakuutin mielessäni, että selviän. Sisinpäni oli musta kuin lokakuinen tihkuyö, ja aloitin ensimmäisen blogini.
1 vuosi sitten:
Pikkuhiljaa olin tehnyt kuin tehnytkin valintani, niin ettei paluuta enää ollut. Turkit erotettiin taas toisistaan.
Tähän asti tänä vuonna:
Mullistuksia toisensa jälkeen. Vuoristorataa, käännöksiä oikeaan ja vasempaan niin, että olen jälleen tavallani samassa paikassa, samalla kun se on aivan eri.
Eilen:
Juoksin iloisena tihkusateessa, hengitin avoliidokin hengittämää ilmaa, join itseni pieneen humalaan, rakastelin ja söin hyvin.
Tänään:
Aloitin aamuni rakastelemalla, juoksin, kiehnäsin, laitoin porsasta satay-kastikkeessa, itkin jäämistä ja tulevaa ikävää, urheilin lisää yksin jäätyäni, siivosin – ja kaipasin yhteistä arkea, rutiineja.
Huomenna:
Menen töihin ja toivon, että viikko sujuu jouhevasti. Valmistaudun juttelemaan henkilöstöjohtajan kanssa, joka tarjoaa minulle vakisopimusta, ylennystä ja palkankorotusta. Vakuutan itselleni, ettei minun kannata hylätä tarjousta, sillä asioilla on tapana järjestyä – toivon mukaan myös niin, että saamme jakaa arkemme mahdollisimman pian. Soitan kahteen paikkaan, jonne jätin viime viikolla hakemukseni. Käyn kampaajalla ja treeneissä.
Ensi vuonna:
Toivon mukaan nautin tasaisesta elämästä ja ymmärrän edes hitusen tästä kaikesta.
Kommentit