Perjantaina ruttuun mennyt liikku nousi siis yllättäen jaloilleen. Puolen päivän jälkeen minua odotti kotona viesti, että olen tervetullut työsuhteeseen, mikäli nämä ja nämä ehdot kelpaavat. Hetken olin sanaton, kädetön, jalaton ja syke rytmitön - aurinko pilkisti pilven takaa tavalla, jonka olin jo päättänyt unohtaa. Sitten otin puhelimen käteen ja suostuin.

Illan juhlin sisareni kanssa kansainvälisessä tapahtumassa ja saavuin kotiin joka oli sukulaistyttöjen jäljiltä sekaisin. Panin hämärästi merkille, että tuittupäänä saunailtaansa lähtenyt mies oli edelleen sillä tiellä.

Lauantaiaamunakaan miestä ei kuulunut. Palasin vessasta takaisin sänkyyn ja arvelin hänen ajautuneen jonnekin kaverinsa luokse yöksi, vaikkei se ollutkaan yhtään tapaista. Humalaisesti hymähdin ajatukselle, jossa mies olisikin ajautunut vieraisiin. Tunsin sellaista välinpitämättömyyttä, että ilman veressä kiertävää alkoholia olisin kai säikähtänyt. Päätin nukkua, ja nukuin. Minä jonka unia Suomen maatalouspolitiikkakin häiritsee.

Puoliltapäivin heräsin hiljaisuuteen. Talo oli tyhjä, puhelin soinut puolenkymmentä kertaa. Kolme niistä oli puolison, jonka tavoitin linja-autoasemalta syömästä. Rähinäviinan, black outin ja putkareissun jälkeen ravinto teki varmaan terää. Siskon kyydissä kotiin tuli apea, nolo mies. Otin syliin, ohjasin suihkuun ja nukkumaan.

Väsyttää.