Ensimmäinen riita avoliidokin kanssa oli hirveä. Varsinkin kun se alkoi vanhasta, kalvavasta asiasta, jota kumpikaan ei osannut käsitellä uudella tavalla. Me lähdimme samoille vanhoille raiteille, tönimme toisemme syvemmälle suohon samalla kun upposimme kumpikin myös omalla tahollamme. Taidotonta ja typerää.

Nyksä on nyreissään, alla päin, tahtoisi menettää uskonsa siihen, että missään on sittenkään mitään hyvää. Sama ajatus pyrkii ilmoille minussakin, mutta eikö olisi asioiden yksinkertaistamista lyödä nyt hanskat naulaan?

Oli täysin odotuksenmukaista, että ensimmäinen yhteenottomme olisi kova. Odotuksenmukaista oli sekin, että kaivaisimme esiin vanhoja kirveitä, vajoaisimme vanhoihin käyttäytymismalleihin. Varmaan melko väistämätöntä oli sekin, että tappelu syntyi asiasta, josta olemme tapelleet vuosia.

Luulen, että jollain sairaan inhimillisellä tavalla meidän oli katsottava tämä kortti, jotta viisastuisimme. Tai sitten puhun itselleni paskaa ja pääsisin vain pikemmin tuskistani, jos tunnustaisin, että tämä oli virhe.