Nyt pitäisi keskittyä.

Ajatukset ovat hajallaan, vaikka palaavatkin aina parisuhteeseen. Jotenkin kaikki tuntuu riippuvan nyt siitä, ikään kuin ensin pitäisi ratkaista ollako vai eikö olla. Kai se on sitten keskeinen ongelma, vaikka elämä on taitekohdassa monella tavoin muutenkin.

Ja onhan se keskeinen, vuosikausien ja kaiken jakamamme jälkeen. Menetykset, saavutukset, muistot, ystävät - kaikki kietoutuvat yhteen. Niin myös talous. Ja miten lähimenneisyyden kokemukset ovat meitä liimanneet, vaikka tuntuvatkin nyt muodostuvan myös kompastuskiviksi. Ehkä juuri liimasta johtuu, että yksinäisyys tuntuisi nyt tärkeältä, että kuulisin selkeämmin omat tarpeeni, jos olisin yksin.

Järki sanoo, ettei mikään estä minua kuulemasta sisimpäni ääntä, vaikka jatkaisinkin miehen kanssa samaa polkua. Voin yhtä hyvin - varmaan helpomminkin - järjestää elämääni takaisin raiteilleen, jos kuljemme rinnakkain. Jatkaa opintoja ja uraa siitä, mihin ne vaikeuksien iskiessä jäivät. Kun kaiken jälkeen olen käytännössä puilla paljailla, olisi kai järkevintä hoitaa parisuhde kuntoon.

Ajatus omillaan olemisesta kuitenkin houkuttaa. Se houkuttaa uutuudellaan, erilaisuudellaan ja siksi, että se on ajatus, joka on helppo värittää mielessä sellaisin sävyin kuin haluaa. "Sitten kaikki olisi hyvin." Mutta se houkuttaa myös siksi, että elämä on ravistellut minua kovalla kädellä. Mieleeni on lyöty selkeä kuva siitä, miten ainutkertainen jokainen hetki on, ja siksi tahtoisin taas ottaa ohjat käsiini. Vääntää takaisin täydet valot, jotka tämänhetkinen parisuhde sumentaa. Minä en tiedä, voiko sitä enää hoitaa kuntoon.

Näin minä puhun itselleni. Voihan olla että olen vain seikkailunhaluinen, kiihottunut siitä, että olen lopulta kuitenkin selvinnyt kolmenkympin tälle puolelle. Ehkä olen ikäkriisissä ja näen ainoastaan oman napani. Ehkä olemme vain pitkän suhteen sudenkuopassa, josta noustaan ajan mittaan, kärsivällisyydellä ja työllä. Mutta entä jos emme sittenkään sovi toisillemme? Jos meistä vaikeuksien keskellä on oikeasti paljastunut piirteitä, joita emme voi toisissamme sietää?

Sillä houkutus ei ole aivan pieni enää. Ei, vaikka tiedän varsin hyvin, etten pääse omillani helpolla. Uutta asuntoa on täältä vaikea saada, ja miehessä menetän myös parhaan ystävän. Luultavasti joudun lykkäämään tai jopa hylkäämään tämänhetkisen projektini, jolle nyt voin omistautua vain koska jaan elinkustannukset. Se projekti on minulle tärkeä, mutta onko se niin tärkeä, etteikö elämäni järjestyisi ilmankin? Kannattaisiko lykätä mieluummin sitä kuin oman itsensä löytämistä? Ei se ainakaan niin tärkeä ole, että pystyisin jatkamaan vain rahasta.

Asiat kietoutuvat toisiinsa ja niitä on hankala punnita. Hankala nähdä mitä haluaa. Odottaessa voisi hyvin edistää projektia, sillä se veisi lähemmäs taloudellista riippumattomuutta.

Pitäisi keskittyä.