Sukulaispojan juhlissa katsoin vanhempia sisaruksiani, heidän puolisoitaan, tiivistä joukkoa, joka nauroi. Mietin, miten he suhtautuisivat, jos sekoittaisin nykyisen järjestyksen. Sanottaisiinko, että nyt se sotki elämänsä uudestaan, ajateltaisiinko, että vain pakenen? Pidettäisiinkö sitä pyöreiden vuosien hölynpölynä ja minua aivan hurahtaneena?

Katsoin tarkemmin ja näin yhteisyyttä, hyväksyntää. Itsevarmuutta, omia valintoja, jotka löytäisin vielä itsestänikin. Tunsin kuuluvani joukkoon, nauroin mukana ja tiesin, että saisin tukea, vaikka olisin hurahtanut.

Omassa puolisossa näin ystävän, jaettuja iloja ja suruja - ja kuilun. Mietin, olenko ylittänyt jo jonkin rajan, jonka jälkeen paluuta ei ole.