Huomasin puolison tutkineen selaimen sivuhistoriaa, kun itse etsin omaa jälkeäni, jonka otaksuin löytyvän parhaiten vierailuaikojen perusteella. Mies oli näpännyt auki kaiken vähänkin epätavallisen, tiedä sitten kuinka pitkältä ajalta.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Jostain syystä minua vähän niin kuin huvitti, vaikka syvemmällä tuntuikin pahalta. Jos mies ei olisi vielä nukkumassa, olisin varmaan nauranut ääneen – ja purskahtanut sitten itkuun. Tai ehkä en sitten olisi edes huomannut, kai tekisin töitä tai olisin painunut ulos. Joka tapauksessa sen hetken tunnelma oli sillä tavalla merkityksellinen, että elokuvan sankari olisi kai päättänyt lähteä samalta istumalta.

Niin, mikä helvetti meihin on mennyt? Tai miksi en sanoisi kerrankin vain: mikä vittu tuota miestä vaivaa?! Tämä kirottu puntarointi estää minua näkemästä omaa parastani – ihan kuin sisälläni pohdiskelisi koko ajan korkein moraalioikeus! Muistan kuinka murrosikäisenä vihasin sitä, miten äiti löysi asioista aina toisen puolen, ja toisen ja toisen – samalla kun minä halusin selkeää mustavalkoista. Jälkeenpäin olen tietysti tajunnut, miten paljon enemmän elämästä saa sävykkäänä irti, ja pääsääntöisesti olenkin erittäin kiitollinen äidin opettamasta ajattelutavasta. Mutta joskus, joskus toivoisin, etten olisi oppinut.

Kismittää kuinka koko ajan pyrin näkemään jonkun kokonaiskuvan, oikean toimintatavan, oikeudenmukaisen ratkaisun. Ymmärrän, peesaan, odotan, potkin perseelle ja toistuvasti saan argumentteihini vastaukseksi vain hiljaista panttaamista, itseensä kääntyvän miehen. Osoittaahan se yhteistyön eleitäkin: lempiruokaa, ateria odottamassa, ei nipotusta tulemisista, menemisistä, pitkistä poissaoloista. Mutta entäpä jos avaisi suunsa?! En minä helvetti soikoon kykene tätä yksin ratkaisemaan! Eikä minun helvetti soikoon tarvitse. Usko jo.