Juuri nyt, pitkän pyhän edellä, pilveilevän päivän illassa, voisin ottaa takaisin sen, mitä minulla oli vaikkapa vielä viime keväänä. Kun valmistaudun yksin seuraavaan työpäivään.

Pelkään pääsiäisen painavan rinnassani kuin joulu.

Kaipaan läheisyyttä, jakamista, jotakuta jolle laittaa ruokaa. Kaipaan syliä, miestä, lohtua, toista rinnalleni. Itkemään, nauramaan, katsomaan Conan O'Briania. Kinastelemaan. - Tiedän että totuin hyvälle ja halusin silti tätä.

Muistan miten turtuus peittosi välipäivien kyynelet, ja minä työnsin surun jonnekin sivummalle. Onnettomuus oli silti sisälläni kuin liian iso ilmapallo. Laahustin kuumeessa töihin ja olin onnellinen että minulla oli joku helvetin tylsä projekti jota hoitaa.

Kirjoitin päiväkirjaani karkean yhteenvedon menneestä vuodesta ja päätin purkaa sille pikimmiten myös kaikenlaista muuta, itseni takia. Mutta elämäpä heittikin häränpyllyä ja minut yllättäen takaisin salimiehen syliin.

Niin paljon on vielä kertomatta. Niin paljon minä vielä odotan. Jos se yö ennustaa tulevaa kuten tammikuun viides edellisenä vuonna, tulen saamaan sen ja kenties enemmän.

Kunpa osaisi olla kärsivällinen, ottaa oikean suunnan, tehdä oikeita tekoja. Kunpa tämä yksinäisyys menisi menojaan.