Kuoleman valinnut ystäväni hymyili aamulla lehden sivulla. Muistokirjoitus oli toisen läheiseni käsialaa ja riipaisi kuten kuva. Minäkin muistan herkkyyden, pursuilun ja naurun.

Hetken tunsin pakottavaa tarvetta paeta työpaikalta. Mutta mihin - tyhjään kotiiniko? Miten yksinäisyys minua helpottaisi?

Elävä ystäväni valitti avokin valittavan puutetta. Hänkin menetti juuri ystävänsä ja taistelee surun kanssa. Minä taas ottaisin mielelläni lähelleni ihon, kosketuksen. Miehen. Elämisen, jakamisen riemun.

Järki sanoo minulle jo, ettei juttu salimiehen kanssa ollut kehityskelpoinen. Silti minä tarvitsin hänet johonkin, ehkä oppimaan jotain itsestäni. Tahdon jatkaa ilman häntä, mutta valehtelisin, jos sanoisin, etten kaipaa hänen käsivarsilleen. Minusta hyvälle seksille on aina paikkansa, niin vaarallista kuin siihen voi ollakin tukahduttaa muita tunteitaan. Toisaalta, eivätkö sydän ja jalkoväli puhu silloin väistämättä samaa kieltä? Miksi mies muuten silittäisi jälkeenpäin poskea?

Miten minä pääsisin kaikesta yli?