Vielä eilen uskoin olevani selviytyjä. Olkaani painoi kannettava, toista kättäni riiputti matkalaukku. Takana oli 15 tuntia, 800 kilometriä ja tukku mukavia Lapin ihmisiä. Hymyilin umpiväsyneenä kuluneelle päivälle, ja ajattelin, etten olisi kolme vuotta sitten voinut uskoa, miten tutulta tämä pieni pohjoinen kaupunki vielä tuntuu. Kaihomieli kolkutteli, mutta se tuntui suloiselta kuin sokerihumala. Parin tunnin bussimatka alemmas ja olisin eksäni eli nyksäni eli avoliidokkini luona.

(Avoliidokki = ihminen jonka kanssa ollaan yksissä, mutta ei asuta saman katon alla)

Tänään kaipuu ei tunnu enää yhtään hyvältä. Uskottelen itselleni, että olen vain väsynyt, umpiväsyneempi, etteivät kahdeksan tunnin unet vain riittäneet kuittaamaan edellistä vuorokautta: aamuyön herätystä, monivaiheista työmatkaa, liian useaa ja likoonlaittavaa haastattelua. Että uupumuksessani takerrun nyt vain tilanteen huonoihin puoliin, ristiriitaan - siihen että pidän työstäni, vaikka se vie minut kauas kaikesta, rakkaimmistani. Minulla on ikävä, vaikka istun hänen koneellaan ja lento lähtee vasta myöhään sunnutaina.

Mutta kun äsken katsoin peilistä yön pörröttämää tukkaani, tuottivat nukkuvat aivoni ilmoille myös pienen ajatuksen siemenen. Se varoitti, oli huolestunut, vaati katsomaan tarkemmin. Olisiko tästä etäisyydestä toimivaksi tulevaisuudeksi, edes pirteänä, edes väliaikaisesti, jos kaipasin jopa kaupunkiin, jonka viimeisiä muistoja leimasi sairaus ja päästä varisevat hiukset? Jaksaisinko tätä yksinäisyyttä, välimatkaa, sitä, että yhteiset hetkemme olisivat jatkuvasti niin lyhyitä, että koko ajan tiedostaisin niiden aivan kohta taas päättyvän? Tahdonko täyttää päiväni työllä, iltani urheilulla, arkeni odotuksella - onko tämä tilaisuus sen arvoinen?

Minulla on hyvä työ, hyvät mahdollisuudet jatkoon, mutta eikö tämä elämä pitäisi käyttää rakastamiseen, niiden ihmisten seurassa, jotka ovat kanssani vain kerran täällä?