Rauhaton paniikkimieliala puristaa ylävatsaa edelleen.

Mies näyttää surulliselta ja lannistuneelta, nakkelee välillä niskojaan tai omaan tapaansa vetäytyy ja mököttää. Ei kuitenkaan torju, vaan vastaa ystävälliseen eleeseen, puristaa kättä lujemmin kuin minä. Puhuisi vielä.

Eilen tunsin hetken hirvittävää lämpöä ja ajattelin, etten voi sysätä tuuliajolle tuota miestä, kumppaniani. Sitten näin katseessa lapsenomaisen, lukkiutuneen kiukun ja tajusin, että se on siellä joka kerta. Nytkin, vaikka puhe oli selvittää, punnita avoimesti, pohtia kuin ulkopuolelta sitä, miksi tähän on tultu ja miten voitaisiin jatkaa. Se vaatisi valkoista lippua, aseiden hautaamista, yhteistä yritystä eikä sitä, että valmistaudutaan sotimaan.

Mies painostaa hiljaisuudella, tekeytyy marttyyriksi. Niin tulee olemaan kenties aina, enkä minä tiedä, voinko sivuuttaa sitä enää.

- - - - - -

Tämä liikkumattomuus närästää. Sitä kuvaa hyvin se, miten eilen tuntui pahalle pyöräillä treeneistä kotiin. Ihan kuin olisin ollut telkeämässä itseäni auringonvalosta kellariin.

Minä haluaisin edetä, silittää kissaa vaikka vastakarvaan. Repiä ja retuuttaa, tehdä jotain. Mutta en minä voi yksin kommunikoida. Vaikka sanoja olisi vaikea löytää, pitäisi jotain ainakin yrittää.