Olen ajoittain pohtinut, onko kiittämätöntä lähteä kun mies on auttanut minua niin paljon, myös taloudellisesti. Se ei taida kertoa minusta muuta kuin sen, että osaan kääntää kaiken niin että näytän syylliseltä omissa silmissäni. Mihin katoaa järki silloin, mistä tämä kaikki epävarmuus?

Valehtelisin, jos väittäisin etteivät raha-asiat hillitse lähtemistä lainkaan. Kysymys on ehkä kuitenkin enemmän nykyisen järjestelyn tuttuudesta kuin siitä, että toinen vaihtoehto vetää vyöni tiukemmalle. Sillä välttämättä niin ei edes käy, vaikka yksinelo onkin suhteessa kalliimpaa. Jaanhan minä nytkin kustannukset, vaikka panokseni onkin pienempi. Joskus on ollut toisinpäin, muistutan itseäni vielä.

Jotenkin raha-asioissa vain konkretisoituu kaikki se muutos, jota hitaasti haalaan. Nykyinen järjestelmä on siihen verrattuna tuttu ja turvallinen: turvaamme toistemme selustan vaikkei rahaa olisikaan yhteensä sen enempää. Tässä suhteessa olemme vielä pari, ja se on yksi asia, jossa mies on osoittanut kärsivällisyyttä.

Minun kohdallani ero tarkoittaa sitä, että joudun lisäämään ansiotyön määrää ja vähentämään vastaavan osuuden siitä energiasta, minkä omistan projektilleni. Mutta sen joutuisin tekemään ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa, vaikka jäisin tähän. Kesän aikana olen ymmärtänyt, ettei tällaista rupeamaa rykäistä minun luonteellani loppuun hetkessä. Ja mitä väliä on muutaman kuukauden viivytyksellä, kun voisi olla myös niin, etten olisi täällä tekemässä sitä lainkaan? Sitä paitsi, tämänhetkinen työympäristö (eli koti) on ajoittain niin täynnä emotionaalista hälyä, etten kykene keskittymään mihinkään.

Häly tosin ei välttämättä katoa eron myötä heti mihinkään. Siitäkään syystä, että mitä todennäköisimmin joudumme jatkamaan yhteiseloa jonkin aikaa kämppiksinä.