Yhtä aikaa tunnen tekeväni oikein ja väärin. Olen helpottunut ja tuskissani. Haluaisin rynnätä ja pysähtyä, palata.

Mies lupasi olla ystäväni eron jälkeen. Nieli pettymyksen, loukkaantumisen ja kiukun, silitti vaikka pinnan alla kupli ja kuohusi. Ei ymmärtänyt, mutta suostui. "Mitäpä minulla on sitten sanomista?" Teki mieli sanoa, että paljonkin, sano vain, vihdoin. Toisaalta en ole halunnut enää pitkään aikaan kuulla tai selittää itsekään. Nyt toivoin, että vielä jotenkin voisin.

Mieleni on kuitenkin valinnut suunnan. Minä en tiedä miten tässä käy, mutta on vain kaksi vaihtoehtoa: ratkaisu osoittautuu joko oikeaksi tai vääräksi.