Mies lähti mäyräkoiran kanssa veljensä luokse, ovet paukkuen. Veti viherkasvin nenäänsä jostain olemattomasta. Tilanne räjähti, totta kai, ja suusta tuli ulos kaikenlaista. Ehkä se oli rehellisintä mitä sieltä saattoi tulla, ehkä olisin muuten yrittänyt, selittänyt ja kaunistellut liikaa. Ehkä suuttumus on hyvästä.

Kyynelet vain tekevät kipeää.

Me puhumme niin eri asioista, eri tasoilla, eri nimillä. Mies sanoo ymmärtävänsä ja ettei ymmärrä, eikä hän minusta haluakaan ymmärtää. Hän ei voi, koska ei kuuntele, antaudu, yritä. Kääntää selkänsä, vähättelee, pakenee. Koskaan hän ei ole käyttänyt tilaisuutta aloitteeseen, - miksi minä antaisin sitä hänelle enää? Minäkö olen opettanut hänet vain odottamaan, tulemaan suostutelluksi? Minä en jaksa enää aikuista lasta - oli mies muutoin miten hyvä tahansa.

- - - - - -

Sain vihdoin kerrottua äidille. Viisitoista minuuttia sitten. Ja äiti - äiti oli jo arvannut. Ei yhtään vastalausetta, vaan seitsemänkymmenen vuoden viisaus.

Enää paluuta ei ole. Saatana, että tekee kipeää.