Exä tuli mielellään luokseni syömään. Mainitsi ohimennen löytäneensä kotikaupungistani vastaavan avoimen tehtävän, jota varten valmistaudun haastatteluun. En viitsinyt kysyä, mitä suunnitelmia hänellä on deittinsä kanssa.

Muistelimme viime kevättä ja kesää. Mies oli katsellut viime juhannuksena otettuja kuvia, ja tunsi niistä olevan ikuisuus. Minäkin koen jonkin päättyneen tuohon keskikesän juhlaan. Sen jälkeen erkaannuin yhä enemmän oman pääni sisälle.

En tiedä, olisiko ihmiselle hyvästä vai pahasta päästä joskus tulevaisuuteen arvioimaan itseään matkan päästä. Koen edelleen vahvasti, että olen tullut tarpeellisen tien, mutta en ole varma olisinko lähtenyt tälle, jos olisin tiennyt miten paljon revin irti juuriltansa. Samaan aikaan, kun olen ahdistunut, kantanut syyllisyyttä, pettynyt ja särkynyt, samaan aikaan, kun kaipaan lämpöä, läheisyyttä, jakamista ja turvaa, olen hyvin onnellinen siitä että olen tässä. Monella tavalla olen oppinut, tullut enemmän omaksi itsekseni, saanut sitä mitä haluan. Ja enemmän - onneksi ja valitettavasti.

Toisinaan koen hetkiä, jolloin olen hillittömän onnellinen pelkästä olemassaolostani. Niin kuin tänään, kun pyöräilin hyisessä kevätsateessa kotiin, nälkäisenä, väsyneenä, vielä kuluneen viikon kiirettä pitäen. Ne hetket ovat arvokkaita, mutta kielivät myös siitä, että elämän sattumanvaraisuus takoo edelleen takaraivossani. Silti, mietin syöpää yhä vähemmän.

Elämä ei ole vain mustaa tai valkoista, se on aina sekä että. Ja sävyjä siinä on ahnehtia asti.

Kaukosäädin oli exän jäljiltä sohvan raossa, totta kai.