Kaikki junnaa nyt jokseenkin paikoillaan. Pienet, epätahtiset lähentymisyritykset pitävät lähinnä aseet piilossa. Niin vihan kuin rakkaudenkin.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Välillä tunnen itseni petturiksi, kun kuuntelen omia ajatuksiani. Tuntuu epäreilulta kirjoittaa niitä ylös ja kertoa siitä, mistä ne ovat saaneet alkunsa, kun mies ei pääse puolustautumaan. Puoliunessa  leikittelen mielikuvalla, jossa jätän päiväkirjan hänen silmiensä eteen. Mutta mies kyllä tietää tämän kaiken.

 

Hän on puheenvuoronsa saanut, käyttänyt ja hänellä on se yhä – yhtä paljon kuin minullakin. Kuuntelisi vielä. – Hitot epäreiluudesta, tämä tulee minun tarpeeseeni.

 

Kyllä minä tiedän, että kissa pitäisi nostaa pöydälle. Mitä kauemmin sitä venyttää, sitä vaikeampaa se on. Toisaalta se tuntuu turhalta, hedelmättömältä. Voiko vanhojen riitojen avaamisesta seurata muuta kuin uusi konflikti? Mitä järkeä on avata suutaan, jos kaikki on jo sanottu ja ollaan umpikujassa?

 

Kai me molemmat vain yritämme välttyä enemmiltä kolhuilta. Olemme hiljaa, koska emme tahdo taas aloittaa. Odotamme – uutta näkökulmaa tai sitä että räjähtää.

 

Tavallaan tämä tasainen suo sopii minulle. On syy uppoutua omaan projektiini, on raivoa, jonka muuttaa luovuudeksi. Keino paeta ja saada samalla aikaan sellaista, mikä on minulle tärkeää. Keskittyä itseen. Sillä kaikesta huolimatta tunnen oloni myös hyväksi. Olen vihdoinkin terve, jaksava ja koko ajan enemmän oma itseni. Tunnen selviytyväni, pystyn ajattelemaan elämääni ilman miestä. Tai miehen kanssa, ihan miten vain.

 

Itsevarmuuttani eivät lainkaan vähennä ne lämpimät silmäykset, joita salilla saan. Vaikka tiedän, että ne puhaltavat tulta nyt vaarallisiin liekkeihin.

 

Moottoripyöräajelulla päätin, että saan nauttia. Katseista, arjesta, kaikesta mitä vastaan tulee. Miksi itkeä ja valittaa, jos tuntuu hyvälle? Suunta ei voi olla silloin aivan väärä.

 

Vauhdissa oli pakko painautua miestä vasten. Päätän nauttia myös hänestä, sillä se on reiluinta meitä molempia kohtaan. Ei rakkaus ole kokonaan mihinkään kadonnut, ei hänkään kolhi minua.