Viime yönä äkkiä tajusin, että paitsi halu, myös tarve väliemme setvimiseen on osaltani jokseenkin hiipunut. Olen itsekseni paininut ja punninnut kokemusten ja tulkintojen kanssa niin, että ne ovat asettuneet - jos nyt eivät selkeään järjestykseen, niin ainakin jonkinlaisiin raameihin. Tuntemukset, ajatukset ja tosiasiat eivät ole enää yhtenä sekavana vyyhtenä mielessäni, vaan hahmottavat paikkaansa syinä ja seurauksina, elämälleni merkitystä antavina sattumuksina. Kai se on sekä hyvä että huono asia: yhtäältä koen varmuutta ja rauhaa, joka asioihin paneutumisesta seuraa, toisaalta koen välimatkan puolisooni vain kasvaneen, koska emme ole käyneet prosessia läpi millään tavalla yhdessä. Asioiden setvimistä oma ymmärrykseni ei välttämättä siis helpota - ehkä se saa miehen vain entistä enemmän kokemaan, että pyrin tarjoilemaan hänelle pysyvän tulkinnan.

Jossain määrin niin tietysti onkin; kukapa meistä ei pitäisi kiinni omasta kannastaan? Koko ajan olen kuitenkin yrittänyt painottaa, miten tahtoisin kuulla miehen kokemuksen, näkemyksen ja tulkinnan, miten tahtoisin hänen perustelevan tekojaan - edes sillä että kyseessä oli virhe, väsymys, ajattelemattomuus, tarve. What ever. Haluaisin paitsi tulla itse ymmärretyksi, myös ymmärtää. Mutta mies ei tajua, ettei yhteisymmärryksen tavoittelu tarkoita täydellistä samanmielisyyttä, epätasapuolista nöyryyttä. Niin kuin olen monta kertaa sanonut: hän ei uskalla avautua, ruotia, antautua.

Ylpeys tekee miehestä typerän. Typeryys tekee hänestä jääräpäisen, estää näkemästä, kuulemasta, kestämästä - ja saa tekemään entistä enemmän kestämättömiä tekoja. Tällä menolla hän ajaa meidät muuriin, tuhoaa yhteisten vuosien muiston, tekee ystävyyden säilymisen mahdottomaksi. Ilman, että on oikeasti yhtään mitään sellaista, mitä ei voisi antaa anteeksi, jättää menneisyyteen. - Mietin, että jos vain voisin auttaa miestä tähän vaiheeseen jossa olen itse, voisimme molemmat jatkaa elämäämme. Mietin, että ehkä minun ei pitäisi kantaa hänestä vastuuta, vaan jatkaa itse.