Voi itku ja hammastenkiristys. Toinen puristaa rintaa, toinen leukaperiä, enkä tiedä kummalle haluan antaa periksi. Helvetin perkeleen kuustoista, sanon.

Elättelemäni Liikku ruttaantui sitten tänä aamuna. Tilaisuus olisi ollut mitä mainioin: työnantaja halusi, yliopisto halusi ja - ennen kaikkea - minä halusin. Mutta ei. Ei kun ei kun ei. Yhteistyökuvio kaatui byrokratiaan, rahanpuutteeseen ja väärään ajankohtaan. Olen niin pettynyt, etten uskalla päästää sitä edes pintaan. Munasarjoissa asti velloo.

Jos asia olisi mennyt nappiin, saattaisin pakata laukkujani. Saattaisin istua pöydän ääreen ja pyrkiä selvyyteen vielä kerran. Pakottaa miehen kuuntelemaan, taistelemaan, ottamaan vastuu. Näkisin pilvimassassa raon. Voisin lähteä tai jäädä, tai lähteä ja palata. Ottaisin välimatkan, tilaa ajatella ja hengittää. Olisin vapaa.

                                                 Jos.

Mutta kun ei mennyt nappiin niin ei mennyt. Kyllä minä tiedän, että laskin liikaa yhden kortin varaan. Elättelin. Nyt pitää kai vain uskoa, että elämä tuo vastaan jotain tarkoituksenmukaisempaa. Siihen asti... voi helvetinperkeleenkuustoista.