Ensimmäistä kertaa elämässäni olin lähellä jonkinlaista paniikkikohtausta. Itku yllätti lenkkipolulla niin, että hetken luulin kurkkuni turpoavan umpeen. Hapenpuute veti polvilleen, tärisin kyynelistä. Haluaisin tulla jo ehjäksi, tuntea olevani omalla paikallani, uskoa tulevaisuuteen. Omaan tulevaisuuteeni. Löytää rauhan.

Tiedän ettei minusta koskaan tule rauhallista, tyynen tyytyväistä ihmistä. En kai olisi pitkään onnellinen niissä rutiineissa, joita joskus peräänkuulutan. Luultavasti järisyttäisin kuvioita ennen pitkää enemmän tai vähemmän vaikka jäisin. Muutos voisi tulla myös nurkan takaa, äkkiarvaamatta, vailla valinnan mahdollisuutta. Nyt olen saanut kuitenkin valita, ja olen valinnut näin. Ja vieläpä kahdesta hyvästä vaihtoehdosta, muistutan itselleni. Olen ollut myös selkää seinää vasten niin, etten ole tiennyt miten leikissä käy.

Kerron vielä salimiehestä ja siitä, miten hän heitti irti, mutta ei ole päästänyt kuitenkaan. Kertaan sitä, miten kummallista tämä on ollut, ja miten moneen oivallukseen se on minut johtanut. Miten monta on vielä jäljellä?

Juuri nyt suurempi kysymys on kuitenkin ex. Meidänkään välimme eivät ole selvät.