Mikä moka.

Päiväkirjaa aloittaessani päätin pyrkiä raatorehellisyyteen, koska tämän piti auttaa tarpeeseen. Ollaan sitten.

Mies sattui kaivelemaan esiin tiedoston, johon oli kirjattu Salaisin päiväkirjani ajatuskuvioita, aihelmia, jo pidemmälle vietyjä revittelyitä. Luki läpi, totta kai.

Myönnän, että tingin raatorehellisyydestä, vaikka kokonaan en valehdellut. Miten olisin voinutkaan - moni elementti kun oli ilmiselvästi minun - meidän - elämästä. Myönsin lainanneeni meidän elämää, omia tuntemuksia. Paska kesä, seksittömyys, yksinäisyys - ja taisipa siellä olla pitkiä katseitakin. Väitin lauseenpätkiä väritetyiksi, mielikuvituksen tuotteeksi. Siinä valehtelin vähän, mutta en paljon, sillä minun tapani luoda tekstiä on ensin revittää. Mukana on aina fantasiaa, tuntemuksia, kärjistämistä - jo siksi, että ajatukset ovat keskeneräisiä. Käskin unohtaa.

Käskin miettiä oikean elämämme epäkohtia. Juuri niitä, mitä tiedostossa jyrkkäsanaisesti sivusin. Palasin viime kevääseen, totesin olevani itsekin yhtä lailla anteeksipyynnön velkaa. Sanoin kaipaavani, olevani surullinen välimatkasta, parhaan ystävän kadottamisesta. Tietäväni, että on paha olla. Otin esille myös sen mahdollisuuden, että olemme tulleet tiemme päähän. Käskin miettiä.

Mies ei paljon pukahtanut, mutta otti kädestä kiinni. Kissa on pöydällä.