It's times like these you learn to live again
It's times like these you give and give again
It's times like these you learn to love again

En oikein tiedä, miksi Red Hot Chili Peppers nyt niin koskettaa. Minulla on kovin elävä olo: Sisimmässäni tunnen iloa, valoa, - ja varmuutta siitä, että tuo valo on tullut jäädäkseen, se on minussa, se olen minä, se ei riipu suoraan kenestäkään muusta, miehestä. Samaan aikaan silmiini pyrkii kyyneliä.

Vietin lauantai-illan hellässä sylissä ja sain yllin kyllin kaipamaani lämpöä. On mukavaa olla kiinnostunut ja kiinnostuksen kohteena, tasaveroisesti. Ilman mullistavan suuria tunteita se on helppoa, hallittavissa, nautinnollista ilman, että on jatkuvasti tunteissaan veitsen terällä. On mukavaa tiedostaa mahdollisuus - mahdollisuus ottaa tai jättää.

Eivät tunteet tule käskemällä.

Eivätkä ne myöskään mene. Viimeisen kahden viikon aikana kuvittelin ottaneeni askelen oivaltamalla, askelen irti salimiehestä - ja mikä tärkeintä, kohti itseäni. Tajusin miten epätoivoisesti olen etsinyt rakkautta, turvallisuutta, uusia tunnekuohuja, intohimoa. Olen yrittänyt väkisellä löytää uuden exän, uuden salimiehen, uuden jonkun - vaikka sitten salimiehen kaverista, uudestaan exästä, jostakusta kokkareiden komeimmasta. Turhaan. Koska tunteet eivät tule käskemällä, siinä välissä voi yhtä hyvin etsiä niitä ilman stressiä. Nauttia vapaudesta, vapaudesta valita.

Mikä vapauttava oivallus. Go for it, girl!

Sillä on silti karheakin puolensa. Sen myötä salimiehen kanssa kokemani intohimo muuttuu muistoksi. Muistoksi, jonka kauneus koskettaa vielä kauan sen jälkeen kun on myöntänyt itselleen, että siitä on päästettävä irti, se on jätettävä taakse.

Tai ehkä on kyse toisesta oivalluksesta. Kaiken tämän oivaltamisen keskellä minun on nimittäin vihdoin myönnettävä, että ehdin kai rakastua salimieheen. Kaikkea en voi selittää hullaantumisella, kesäisillä kotioloilla, niiden keskellä rakentuneilla haavekuvilla, haavekuviin lankeamisella, ihastumisesta nauttimisella, rakkaudenkaipuulla, vetovoimalla, erolla, todellisuuspaolla ja vaikka millä. Vaikka miten vastustan, minun on kai myönnettävä, että ehdin oikeasti rakastua salimieheen.

Minun on myönnettävä, etten halua siitä muistoa.

En tiedä mitä meidän välillämme tapahtuu. Leikkiä läheltä seurannut ystäväni kertoi salimiehen reagoineen nimeeni kuin sähköiskuun.

Samaan aikaan kun otan askelia kohti itseäni, kaipaan edelleen eniten salimiehen käsivarsille.