Minä vihaan sairastamista. Minä kutakuinkin vihasin sitä jo ennen Oikeaa Sairastamista, mutta nyt olen vielä huonompi häviämään elinvoimassa muille, edes muutaman päivän ajan.

Voisi luulla, että nyt osaisi ottaa flunssan flunssana ja odottaa rauhassa ensi viikkoa. Tavallaan osaakin, mutta jostain puskasta hyökkää aina kova hammastenkiristys. Miksi minä, miksi nyt, miksi taas? Vakava paikka on kai vielä niin lähellä, että huoli iskee helposti väsyneen mielen suonta. Muistot tulevat, haisevat lakanoissa, lääkekaapilla, tykyttävät kuumeista kehoa. Muistan kuinka laskin pimeässä huoneessa sydämeni lyöntejä.

Minusta tulee sairaana ihan surkea. Pää täynnä räkää en jaksa olla puoliksikaan niin positiivinen kuin olin silloin, kun en tiennyt selviänkö. Mies on ymmärtäväinen, niin kuin se tietäisi miten koville tämä minulla ottaa. Ymmärtääkö se saatana sittenkin?