Yritin taas.

Sanoin miehelle, että emmekö me oikeastaan ole samalla puolella. Emmekö me hae ratkaisua. Niin, mies myönteli. Eikö sitten kannattaisi puhua, tarjota omaa kokemusta, altistaa näkemyksensä, yritin. Verrata, kuulla toisen tulkinta. Perustella, korjata ja pyytää anteeksi. Tällä tavalla me ainakin hajoamme, ja jäämme vain vihaamaan, syötin.

Mutta puhumalla kaikki menee vain pahempaan suuntaan, tiesi mies.

Totesin, etten oikein tiedä, mihin miehellä ei ole enää muuta sanottavaa. Kerroin itse monta asiaa, jo sanottua.

Että ehkä etäisyys on tullut tarpeeseen, ollut hapenhaukkomista likijoutumisen jälkeen. Että ehkä se on merkki, emmekä pysty tätä solmua aukaisemaan. Että haluaisin silti yrittää, saada miehen ymmärtämään, miksi hän minua loukkasi. Etten tahtoisi sorkkia vanhoja, mutten jättää niitä väliimmekään. Että haluaisin kuulla, miten mies on kokenut, ja korjata sen, minkä voin. Väärät tulkinnat, vihan sanat, rikotun luottamuksen. Että haluaisin pitää välit, kaikesta huolimatta.

Mies kuunteli. Oli hetken altis. Myönsi että jonkin pitää muuttua. Veti lähelle ja sanoi, että yritetään enemmän. Käyttäytyä normaalisti, lisäsi ja liiskasi sanansa. Illalla tiuski ilmeeni olevan hapan.

- - - - - - -

Hetken ehdin jo katua sanoja, jotka ovat painaneet huulien takana monta iltaa: en halua tätä enää. Epäilin vahvasti, että voisin sittenkin haluta. Että ehkä kannattaisi haluta - eikä tällä tavalla riskeerata. Tehdä töitä suhteensa eteen.

Mutta mies haluaa vain päiväjärjestyksen, kulissin. Ei puhua, selvittää, jakaa, ymmärtää. Mitä muita tapoja on pyrkiä sekasotkusta normaaliin?