Aamulla soimaan itseäni. Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa, muistutan ja päätän tyytyä.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mieshän on kuitenkin vielä tuossa. Se on tullut rinnalla pitkän matkan, monta ylämäkeä. Se tietää, kuinka koville on ottanut ja on nähnyt minut heikoimmillani. Se on riidellyt kanssani kaikki ne kauheat riidat ja – välimatkasta huolimatta – se on silti vielä tuossa.

Naputan miehelle tekstiviestin, jossa kerron hänen olevan tärkeä. Se on totta, vaikka samalla mietin, että jos jossain on jumala, niin antaako se nyt anteeksi mieleni levottomat liikkeet vai pitääkö se tätä vain perseennuolemisena ja rankaisee kahta kauheammin.

Illalla kohtaan salilla taas pitkän katseen. Hivenen terävän, hieman julkean, pikkuisen liian pitkän. Sellaisen joka vetää  puoleensa, mutta saa kiirehtimään pois. Minun on pakko niellä korskeuteni ja kääntää katse toiseen suuntaan. Tuntuu hyvälle, vaikka tunnen vienon katajan tuoksun. Olen sekaisin.