Siskon syntymäpäivän juhlinta tuli todella tarpeeseen. Siinä humun keskellä tajusin kunnolla, miten puutteessa olen ollut. Sisin suorastaan suli kaikesta siitä ilosta, tunteilusta, jakamisesta, kontakteista. Ja lopulta myös seksistä.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mies kiristeli vähän leukaperiään, kun kuuli yllättäen, että majoitan systerin äänekkäine tyttärineen. Suurin osa siitä taisi olla vain minulle, sillä annoin tulla ilmi, että kaipaan jotain muuta kuin kahdenkeskistä viikonloppua. Muutama olut laukaisi hänenkin hermonsa. Kai. Minä kun kiinnitin aamuseksiin saakka huomioni enemmän muihin ihmisiin. Oikeasti kaipasin enemmän niitä muita. Mutta kyllä hän itsekin tiesi, että emme me keskenämme olisi löytäneet kaupungin yössäkään laatuaikaa.

 

Dagen efter oli sen verran väsynyt, että yhteiselo oli silti säyseän tavallista. Mietin taas, pitäisikö vain yrittää jatkaa sen merkeissä. Olisiko loppujen lopuksi helpompi yrittää häivyttää tämä kitka kuin tiedostaa sen läsnäolo ilman, että osaa tehdä sille mitään?

 

Muutama vuosi sitten olisin voinut antaa olla. Olisin ollut tyytyväinen seesteisyyteen ja pönkittänyt sitä kaikin keinoin. Vaikka vähän olisi kaivellutkin, olisin kai pyrkinyt hautaamaan kyräilyn ja orastavan konfliktin, ajatellut, että hyvällä pääsee pidemmälle. Enää en löydä itsestäni sitä vahvuutta. Tai ehkä en vain enää ole niin kiltti.

 

Sillä kun on kertaalleen ollut kuolla sairauteen, ei enää halua tehdä vääränlaisia kompromisseja itsensä kustannuksella. Sitä hakee oikeudenmukaisuutta ja tahtoo sisimpänsä voivan kuulua läheisten seurassa. Taipua vain omana itsenään, eikä antaa siitä liian suurta ja katteetonta palasta.

 

Mutta on tässä nyt noussut pintaan jotain muutakin.