Herätys

Pitäisi varmaan kertoa kaikki, mitä tähän mennessä on tapahtunut.

Aloitan siitä kuinka jouluaatonaattona itkin. Itkua, joka keräsi itsensä – niin, missä ajassa? Kuluneen puolentoista kuukauden aikana? Tänä syksynä? Kesän helteillä – vai jo aikaa sitten?

Heräsin paniikinomaiseen tunteeseen kuten jo oikeastaan niin monta kertaa. Arkiaamuina se ajoi minut pikavauhtia tien päälle, töihin, pois näiden yksinäisyyden symboleiksi muuttuneiden seinien sisältä. Pois tästä tyhjästä laatikosta, pilkkopimeälle tielle. Nyt heräsin humalaisena, sekopäisenä, alastomana, yksin. Pakotietä ei ollut. En mitenkään päässyt pois tästä junasta. Tajunnasta.

Varpaita särki, päätä särki, viime yön punaviinit velloivat mieltä. Salimies ei halunnut enää.

Jumalauta, salimies ei muka halunnut enää! Sydän ritisi, ratisi, pakahtui liitoksissaan. Olisin huutanut, jos pää ei olisi haljennut, voi - olisinpa haljennut. En halunnut ymmärtää.

Minun olisi pitänyt ymmärtää jo aikaa sitten, mutten tahtonut. En nytkään. Harasin vastaan, kielsin, tulkitsin. Jankkasin samaa ajatusten ympyrää, etsin merkitysten vivahteita suuntaan ja toiseen. Löysin. Salimies tahtoi irtiottoa, muttei pystynyt sitä tekemään. Salimies lupasi ystävyyttä, muttei tahtonut luvata mitään. Salimies irrotti kätensä, väisti suudelmaa. Katsoi syvälle silmiin, halusi - mutta vetäytyi sanojaan pyöristellen. Mitä helvettiä oli tapahtunut, mitä helvettiä tapahtumassa? Vihje: minä olin ollut väärässä, väärä.

Taksi pudotti minut asuintaloni lumettomalle kivetykselle ja jätti odottamaan joulua. Salimies katsoi, heilautti kättään ja katosi auton mukana aamuyön mustaan. Pari tuntia, ja heräsin itkuun. Salimies tahtoi jonkun muun, heitteli verkkojaan moneen suuntaan. En halunnut uskoa, ymmärtää.

- - - - - - -

Kyllä. Minä odotin enemmän. Minä luulin enemmän. Minä kuvittelin, luotin liikaa. Minä heräsin.

 

 

Itku

Se tuli niin saatanan syvältä, että olisi karkottanut vaikka susilauman. Näinkö lujasti salimies oli minuun mennyt?

Hatarasti tajusin, etten itkenyt pelkästään salimiestä. En vain ristiriitaisia viestejä, jo pidempään jatkunutta epävarmuutta siitä missä mennään. En salimiehen väistelyä, sitä että tämä souti ja huopasi, lupasi käyttäytymisellään mutta veti sanoillaan pois. Piti lämpimänä mutta ei päästänyt lähelleen. Peitteli, kiemurteli - ja tuli silti himoiten tykö.

Itkin kaikkea tätä, ja sitä mihin kaikkeen olin ollut valmis. Itkin sitä miten olin huijannut itseni uskomaan kaikenlaista. Nyt se kaikki päättyi ennen kuin mikään oli kunnolla ehtinyt alkaakaan. Ja jo se kävi kipeää.

Helvetti että minä itkin. Oikeasti itkin paljon enempää. Itkin sitä mille silmäni avautuivat - sitä mitä sain, kun sain mitä halusin. Olin omillani, olin helvetin yksin. Sinkku, saatana. Oma valinta.

Itkin kuvitelman särkymistä, pettymystä. Itkin itseäni, itseni huijaamista, noloa häpeää. Itkin tekojani, oikeita ja vääriä, niitä, joista en vieläkään tiennyt olivatko ne oikeita vai vääriä. Itkin syksyä, kesää, parantunutta sairautta. Itkin koettua onnea, uutta ihastusta, sitä että se oli jo koettu. Ja mitä kaikkea. Itkin itkuja, joiden yli olin koettanut salimiehen avulla hypätä.

En minä silloin tajunnut, mitä kaikkea itkin. Kaikki kulminoitui salimieheen, joka vetäytyi leikistä, vihjasi toisesta, mutta jätti edelleen mahdollisuuden ilmaan. Rikkoi ruusunpunaiset silmälasini ja jäi oikomaan niiden sankoja, saatana.

Yhtäkkiä tajuntaani alkoi tunkea koko menetykseni määrä. Exä, se mitä oli, turvallinen, tasainen. Oma valintani, se mitä en voinut enää muuttaa. Kaikki mitä kaipasin mutten tahtonut takaisin. Ei sitä voinut tajuta.

Tuntuma sen sijaan oli. Tunsin että itkin ansioni mukaan.

 

 

Yksinäisyys

Mennyt joulu riipaisi minua syvemmälle kuin koskaan. En voinut jakaa sitä kenenkään kanssa.

Exä istui edessäni enkä voinut kertoa hänelle vaikka halusin. Tärisin hänen sylissään ja purin hammasta, etten olisi huutanut toisen miehen nimeä. Tärisin kun tajusin, että hän rakasti minua maailman eniten, enemmän kuin salimies. Että paras ystäväni oli tässä, mutta hänelle en voisi puhua. En mitenkään voisi rikkoa häntä enää enempää.

Mies, johon oikeasti luotin, ei ollut enää minun.

Yhdellä sydämenlyönnillä tajusin, minkä määrän uskollisuutta, rakkautta ja ystävää olin heittänyt sivuun.

Mihin humpuukiin olin hukuttautunut.

Miten salimies oli pettänyt.

Minkä hirveän teon minä olin tehnyt.

 

 

Omatunto

Olisin halunnut haluta exäni takaisin. Olisin halunnut peruuttaa, korjata. Itseni ja exän takia olisin tahtonut haluta ja palata entiseen.

Miten ehyeltä se kaikki näytti nyt.

Senkin kiittämätön petturi. Pala helvetin tulessa.

Sinä jätit miehen, joka seisoi rinnallasi läpi sairauden, kihlasi kuolemantaudin edessä. Miehen joka antoi kaiken mitä osasi, joka uskoi ja odotti että sinusta tuli taas terve.

Sinä se petit luottamuksen. Ryntäsit sokeaan vauhtiin ja annoit itsellesi luvan ajaa toisen miehen syliin. Mikä sinut siihen oikeutti, millä sinä tämän selität? Elämänjanolla, kuolemanpelolla? Tyhjillä typerillä sanoilla. Senkin itsekäs narttu. Oliko hänessä - elämässänne - oikeastaan mitään vikaa? Jumala rankaisee sinua nyt, ja sinä palat vielä helvetin tulessa.

Omatunto soimasi, vaikka yhtäkään syyttävää sormea ei noussut. Se oli tehtävä, ette te osanneet enää muuta kuin erota. Jotain oli tehtävä. Et sinä meitä tähän yksin ajanut, exäkin lohdutti.

Niin mutta… Mutta kun… Minä en koskaan voisi kertoa hänelle kaikkea, en selvittää koko itkua ja omatuntoni taakkaa. Minä paloin jo helvetin tulessa: Muistin kaikki ne katseet, märät unet, haavekuvat ja hakkailun. Parisuhteen aikana. Muistin vauhdin, jolla syöksyimme yhteen. Heti parisuhteen jälkeen.

Minä joutuisin kantamaan tätä aina matkassani.