Eilen minulle kävi juuri niin kuin jollekin Body Balance -tunnilla. Tiukan pyöräilyn jälkeen Metallica kosketti, koetin saada kehoni rauhoittumaan. Hiki pyrki silmään ja suupieliä pakotti alas, vaikka olo oli mitä mainioin. Pitkän intensiivisen hetken olin äärettömän onnellinen olemassaolostani, terveydestäni, ja ajattelin, että minulla on sentään paljon käsissäni. Tuolloin en edes tiennyt tragediasta Jokelan koululla.

Terveyden lisäksi minulla on toinenkin mitä vaalia. Tahtoisin onnistua avoliidokkini kanssa, mutta jostain suhteeseen luikertelee valtavia paineita. Kunpa osaisimme nyt olla viisaampia.

Mies sanoo kaipaavansa minua kotiin, mutta sinne tullessani käyttäytyy kuin yhteistä aikaa olisi tuhlattavaksi asti. Jossain hänen sisimmässään kaihertaa jokin pelko tai motiivi, joka laittaa hänet käyttäytymään varsin ristiriitaisella tavalla. Joka kerta me riitelemme. Joka kerta toivoisin, että mies uskaltautuisi vähän enemmän analysoimaan omia vaikuttimiaan.