Monena päivänä olen havahtunut hampaiden paukkeeseen. Huomaamattani puren leukoja yhteen niin rajusti, että miltei sattuu. Vatsa elää omaa elämäänsä ja päätä pyrkii pakottamaan. Aamuyöllä herään epämiellyttävästi, umpiväsyneenä, mutta liian levottomana sukeltamaan saman tien takaisin syvään uneen. Leukoja särkee.

Kaikki stressin merkkejä. Hassua, että se nousee pintaan nyt, kun olen paremmalla tuulella kuin moneen viikkoon.

Ajanvietto ja yhteydenpito exän kanssa tuntuu luontevalta. Molemmin puolin. Siltikään en oikein tiedä missä menemme. Yritän olla miettimättä koko asiaa - en kärsivällisyyttäni, vaan siksi, etten saa selvää sisimpäni liikkeistä.

Aamuneljältä kysyin itseltäni unenpöpperöisesti: Onko uusi yritys liian iso askel, onko se sitä mitä haluat? Mitä sinä haluat? Exän miehenä ja kumppanina vai ainoastaan tutun ja turvallisen olkapään, sisarmaisen kiinteän suhteen? Nousin ylös.

En saa erotelluksi tarpeita, tunteita, motiiveja. Juuri nyt tarvitsen ystävää, tukikohtaa, jotain pysyvää ja kiinnittymisen arvoista, mutta missä määrin se on syytä täyttää exällä? Balsamoiko yhteenpaluu väärällä tavalla yksinäisyyttäni, takerrunko tuttuun, koska kaikki muu elämässäni on nyt uutta ja vierasta? Vai onko tällä tarkoituksensa - juuri se, että havaitsemme uudestaan toinen toisemme?

Totta kai minä rakastan exää yhä - hän on paras ystäväni. Mutta ei hän jätä minua kylmäksi myöskään eroottisessa mielessä. Silti, seksi exän kanssa tuntuu hivenen kiusalliselta ajatukselta. 
- Kenties rinnastan sen mielessäni uuteen yritykseen, lupaukseen enemmästä? Sitoutumiseen?

Ehkä järjen analyysi pitääkin nyt sammuttaa. Ehkä on parempi, ettei yhteenpaluusta puhuta, päätetä mitään, vaan annetaan asioiden edetä omalla painollaan. Ehkä seksi ei olisi niin suuri juttu. Ehkä himon purkaminen päinvastoin selventäisi mieltä?

Aih, leukoja särkee.