Mies valitti eilen tekstiviestillä jotain puhumisen puutteesta. Ei syvällisen keskustelun, vaan normaalin arkipuheen, ymmärsin.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Teki mieli heittää puhelin seinään. Vastasin jotain siitä, että pitäisi ensin antautua keskusteluun ja uskaltaa ottaa se riski, että joutuu perustelemaan ja etsimään kompromissia. Mies tuli takaisin pahalla tuulella.

 

Niin tyypillistä: me puhumme eri asioista. Tai siis emme puhu. Miehen kanssa on mahdoton neuvotella. Tarkkaan ottaen me olemme aina tainneet neuvotella vasta pakon edessä. Toisin sanoen sitten kun asiasta on tullut riita.

 

Keskusteluyritys kaatuu aina jo kalkkiviivoille. Mies lukittuu puolustuskannalle ja ottaa kaiken moitteena. Ei puhu, vaan mököttää kuin lapsi. Ei enää karkaa vessaan tai ovesta niin herkästi kuin ennen, mutta saattaa tehdä senkin. Usein vetäytyy muka nukkumaan tai lukittuu katsomaan televisiota. Jos mahdollista, lähtee varmasti ajoissa töihin. Eli sulkee jotenkin pois. Se on helvetin ahdistavaa ja saa minut raivon partaalle. Mies on niin täynnä itseään, ettei kykene näkemään kuinka vain sahaa omaakin oksaansa.

 

Arvatkaa yritänkö välttää ”sinä aina” -tyyppisiä ilmaisuja? Se on vaikeaa, koska miehellä itsellään on se asenne selkärangassa. Se näkee aina syyn muissa, minussa. Väittää, ettei minun kanssa voi puhua, etten minä kuuntele. Mitä, hiljaisuuttako? Hampaiden narsketta? Sitä että hän heittää jonkun tavaran lattialle? Minunko kanssa ei voi puhua, kun sinä vedät peiton korviesi päälle etkä vastaa, kun kysyn, tulkitsinko oikein vai väärin?

 

”Minä koen tämän asian tällä tavalla” -taktiikka kääntyy siis sekin yleensä minua vastaan. Vihassaan mies ei tajua tilaisuutta, vaan lyö ojennettua kättä sormille. Ei puhettakaan siitä, että hän toteaisi ettei tarkoittanut asiaa noin. Selittäisi omaa kantaansa tai perustelisi, miksi olen tulkinnut väärin. Pyrkisi vastavuoroisuuteen, kohti jonkinlaista yhteisymmärrystä.

 

Ei, mies vastaa vähättelemällä. Puistelee päätään, tuhahtelee kyllästyneesti, antaa ymmärtää että hänellä on asiasta parempaa tietoa, mutta ei puhu sitä ulos. Leimaa minun argumenttini manipuloinniksi, vaikka kuinka yrittäisin perustella kantaani kohtuullisen yleisillä näkemistavoilla, kuten vaikkapa karkeasti sanoen sillä että asioiden peittely nakertaa luottamusta. Mies junttaa. Omassa kannassaan – tai ei, vielä enemmän omassa suuttumuksessaan. Se on niin loukkaantunut, ettei näe metsää puilta. Sillä miehen tekemisistä loukkaantuminen on moite häntä kohtaan. Se on MOITE! eikä siitä pääse yli eikä ympäri vaikka miten tarjoaisi väärinymmärryksenkin mahdollisuutta. Sovinnonele on miehelle tappio, nöyrtymistä. Neuvottelu edustaa hänelle taistelutilannetta, jossa pidetään omia puolia, ei pyritä yhteiseen hyvään. Keskustelu on vaarallista, koska siinä joutuu ruotimaan omia vaikuttimiaan ja ehkä antamaan periksi. Sanat ovat aseita joihin hän ei halua tarttua, koska ne voisivat paljastaa että hänen ainoa motiivinsa on usein mieliteko. Suunsa avatessaan voi myös tulla luvanneeksi jotain ja silloinhan mielitekojaan rajoittaa jo itse.

 

- - - - - - -

 

Arvatkaapa puhuimmeko eilenkään? Mietin kyllä monenkinlaista keskustelunaloitusta, sekä sovinnollista että vähän haastavampaa. ”Mistä sinä haluaisit puhua, miten haluaisit tämän selvittää? Pantaisiinko kaikki epäkohdat paperille ja katsottaisiin mitä ollaan niistä mieltä? Mitä luulet, paranisiko tämä sillä, että mietittäisiin mitä itse ollaan tehty väärin ja pyydettäisiin sitä anteeksi? Ajattelitko, että kyllä tämä tästä jouluun mennessä unohtuu ja kaikki muuttuu hyväksi itsestään?”

 

Vitut minä yksin jaksa yrittää, neuvottelen mieluummin terroristien kanssa. Tyydyin tokaisemaan vähän ”normaalia arkipuhetta”, yritin välttää mulkoilemasta takaisin. Otin kaulasta kiinni ja vetäydyin omaan huoneeseen nukkumaan.

 

- - - - - - - -

 Olen taas aivan uuvuksissa. Mietin, jättäydyinkö sairaslomalta sittenkin liian pian.