Olen taas niin levoton. Levoton, levoton, levoton. Kuulostaa ihan ulostuslääkkeeltä.

Torstai on päivä, jona me salimiehen kanssa yleensä törmäillään. Ja maanantai. Niin pieniä hetkiä, ja niin täysiä. Vaarallisia. En enää juurikaan mieti, onko sähkö sittenkään molemminpuolista. Näyttäisi vieläpä sille, että se alkaa olla ilmiselvää muillekin kuin meille.

Tekisi mieli ojentaa käsi ja kokeilla millaisen iskun saa. Mutta en tiedä voisinko sen jälkeen enää itselleni mitään. Onneksi me ei nähdä kuin kahdesti viikossa.

Mutta entä jos tämä onkin se intuitio?