Entisen työkaverin terassikutsu pelasti perjantaina ison osan viikonlopusta. Ei vain siksi, että kontaktini ovat edelleen vähänlaiset, vaan myös siksi, että viikolla alkanut paniikkimieliala olisi kenties muutoin vyörynyt yli. Turhautunut, levoton mieli lepäsi ihmisvilinässä, lämpimässä yössä. Siinä tuli myös pieni annos sitä etäisyyttä, mitä kotiasioihin kaipasin.

Eivät ne tosin unohduksiin jääneet, eivät ollenkaan, ystäväni kun kertoi käyneensä äskettäin läpi vastaavaa. Oli helpottavaa keskustella asioista yleisemmällä kuin pelkän oman suhteen tasolla, punnita asioita sellaisista näkökulmista, joita ei ole itse nähnyt tai uskaltanut niihin luottaa. Yleensä en pui parisuhdeasioita puolisoni selän takana ollenkaan, mutta nyt menin sen verran pidemmälle, että kun kerran puheeksi tuli, niin sanoin valehtelematta miten asiat ovat. Nykytilanteessa on paha olla.

Siitä se keskustelu sitten lähti. Kun siinä kääntelin kieltäni sillä tavalla, etten menisi yksityiskohtiin miestä loukkaavalla tavalla tai olisi liian puolueellinen, tajusin entistä selvemmin, ettei tähän sotkuun löydy mitään yhtä syytä, joka meidän pitäisi selvittää. Kriisin ilmitulon juuret ovat ehkä sairauden aiheuttamassa painolastissa, mutta oikeasti ne ulottuvat jonnekin vielä kauemmas. En oikeasti tiedä, voiko niitä loppuun asti edes jäljittää tai onko se ylipäätään tarpeen. Voi olla, että sotku on lopulta selvittämätön siksi, että me olemme keittäneet sitä niin kauan, ettemme osaa enää lopettaa. Voi olla, että sen kanssa voisi elää, jos vielä haluaisi.

Tajusin, etten ole miehelleni vihainen, vaikka olen koko kesän yrittänyt olla. Voisin kyllä osoitella oikeutettuja syitä suuttumukseen, laskea niitä yhteen osoittaakseni, ettei tästä tuollaisella asenteella tule mitään, ja perustella olevani enemmän oikeassa kuin hän, mutta eihän siinä loppujen lopuksi ole mitään järkeä. Jos ongelma on niin perustavalaatuinen kuin luulen, ei sitä vihanpidolla miksikään muuteta.

- - - - - - - - -

Herätessäni aamulla mies oli jo mennyt töihin. Tuntui pahalle, että unohdin hänen lomansa loppuvan. Tuntui pahalle, kun ajattelin, millä tavalla se on kulunut. Ilman minua mies on kai yhtä yksin kuin minä ilman häntä. Aivan vietävän moni asia harmittaa.