Eilen illalla huusin ja lujasti. Heitin paperit lattialle, oven kiinni. Kurkkuun sattui, vapisin. Väsynyt exä kuunteli hiljaa.

Ulos tuli sekasorto, en tiennyt mitä halusin sanoa. Silti huusin, huusin kaiken sekaisin. Huusin huolesta ja suuttumuksesta, huusin pettymystä, katkeruutta, katumusta, surua. Huusin, koska olin olemassa ja oli kenelle huutaa.

Koko päivänä exä ei ollut vastannut puhelimeen, vaikka yleensä nukkuu sen vieressä.

Kohta viikon olin tiennyt ystäväni kävelleen junan alle.

Vasta viime perjantaina olin suututtanut salimiehen sanomalla, että kavereihin pitää voida luottaa.

Eilen illalla tiesin salimiehen viettävän viikonloppua uuden naisystävänsä kanssa. Muistin viikontakaiset katseet ja sanat, vetovoiman, joka kertoi ettei kumpikaan meistä ollut vielä aivan irti toisesta. Mietin mitä poukkoilua koko suhteemme oli ollut, miten paljon tunteita olin siihen ladannut, mitä kaikkea paennut. Mietin niitä nautinnon hetkiä, joita samaan aikaan kaipasin ja halusin jättää taakse. Mietin kipua, joka ei hävinnyt määrässä nautinnolle. Mennyt ärsytti, turhautti, tuntui hyvältä ja niin samaan aikaan niin pahalta.

Tajusin taas miten kovaa olin tullut. Miten paljon hajottanut, riskeerannut, antanut ja - saanut. Ehkä vauhdin hurma ja sokeus oli ollut tarkoituksenmukaista, tarpeen, vääjäämätön seuraus sisäisestä palosta. Ehkä sittenkin pikkuisen liikaa, vaikka ilman niitä en kai olisi uskaltautunut tänne asti. Tajusin, että minussa asuu vielä vahva pelko elämän menettämisestä.

Ystävän lopullinen ratkaisu nakersi sisintä ja sai mielikuvituksen valloilleen. Pelkäsin exälle sattuneen jotain ja suutuin, kun kuulin tämän nukkuneen krapulaansa. Huusin säikähdyksestä, surusta, rakkaudesta. Koin, että taas yksi ihminen käänsi minulle selkänsä, ja siihen kilpistyi kaikki. Huusin etten kai voi luottaa enää kehenkään. Huusin exälle, koska tunsin että voin. Itkimme molemmat.

Ulos tuli enemmän kuin oli tarkoitus, koko yksin elettyjen kuukausien ja kaiken tapahtuneen pantattu saldo. Lopulta se teki kai hyvää.

Myöhään yöllä pysähdyin punaisiin risteyksessä ja odotin vaikkei mistään kukaan tullut. Lopulta ajoin uhkarohkeasti tien yli, ja tajusin että omassa elämässäni menen kai aina päin. Se tuo minulle vahvan tunteen elämisestä, mutta myös satuttaa. Olin tietoinen hetkestä, kiitollinen elämästäni, kaikesta tapahtuneesta. Hetkellisestä suhteellisuudentajusta. Tajusin miten lujasti haluan olla täällä, tuskasta huolimatta juuri niin kuin nyt olen. Lähetin ajatuksen ystävälleni ja päätin edes yrittää muistaa pysähtyä välillä.