Kontaktit tekevät minulle kerrassaan hyvää, päivä päivältä parempaa.

Vasta nyt kesän kuluessa olen huomannut, miten vähiin ne sairastamisen myötä kävivät, kuinka elämänpiiri kapeni. Vaikka olen koko ajan pyrkinyt sinnillä ylös ja ulos, on pitänyt varoa viruksia, ei ole jaksanut puhua sairaudesta, ei verrata omaa elämänsäläänsä toisten täydellisyyteen. Vielä keväällä olin niin uupunut, että kuin tottumuksesta pyrin käpertymään itseeni.

Nyt saan iloa esimerkiksi niistä treenikavereista, joita tunnen vain huonosti tai joihin törmään vain satunnaisesti. Vaikka en ystävystyisi kenenkään kanssa, jaksan olla mahdollisuudelle avoin - oma itseni. Välillä tuntuu kuin henkinen minäni olisi laahannut kilometrejä fyysisen kunnon perässä ja kuoriutunut sairaslakanoistaan vasta viimeisen kuukauden aikana.

Löydän itsestäni uusia ja entisiä piirteitä. Kuten sen, että olen hyvä aika monien ihmisten kanssa. Ja sitten on vähemmistö, joka vihaa minua. Kahtiajako on ollut aina. Molempien ilmiöiden takana lienee se, että olen keskivertoa itsevarmempi ihminen, ainakin ulospäin. Päässäni analysoin asiat sitten atomeiksi, mikä sekään ei tarkoita välttämättä epävarmuutta.

Eräs ystävä luonnehti minua jokin aika sitten kovaksi ja totesi tarkoittavansa sillä kaikkea hyvää. En osaa sanoin kuvailla, miten tokaisun tuolloin tulkitsin, mutta jotenkin kuvittelin tajuavani sen pointin. Vaikka sairaus on hajottanut ja nujertanut paljon, on se jättänyt jälkeensä myös jotain sellaista, joka heijastuu vahvuutena tekemisissäni, olemuksessani.

Kotona vain olen edelleen kökkö. Sitä mukavampi oli viettää tänään koko päivä yksin.