Yksinäisyys, kaipuu, selkiytymätön työnkuva, korkeat odotukset ja paine. Krooninen rahapula, keskeneräiset asiat, unettomuus, stressi. Liikaa vauhtia. Silti koen puhtaita onnenhetkiä, lapsellista tyytyväisyyttä, jota en osaa selittää. Olen olemassa, olen kiitollinen, vaikka helppoa ei olekaan. Hymyilen auringolle ja saan kummastuneita katseita.

En millään raskisi hävittää puhelimestani salimiehen tekstiviestejä, vaikka minun ehkä pitäisi tehdä niin. Ne muistuttavat minua käännekohdista, lämpimistä hetkistä ennen ja jälkeen. Siitä miten sisimpäni hyrisi, vaikka melkein tiesin, että tämä olisi tässä. En jaksa enkä halua virittäytyä noihin tunnelmiin, mutta kuitenkin joskus luen.

Jotain on ehkä ulottuvillani, iso oivallus näiden monien pienten jälkeen. Ehkä en oivalla, ehkä kaikki vain valuu tasaiseksi, valuisikin. Tai ei. Välillä mietin, että olen kai jotenkin tyhmä, tai ainakin sinisilmäinen. Liian perusteellinen, jyrkkä, ankara itselleni. Kokematon. Tai vain uskalias, utelias, intohimoinen.

Minun on hyvä olla ja paha olla. Odotan jotain, vaikka ei pitäisi odottaa eikä tavoitella. Ei ihminen koskaan saa sitä mitä haluaa, tai jos saa, ei se enää riitä. Pitäisi antaa elämän vain tulla.

Olen menossa vaikka vielä kiinni monessa asiassa. Keskeneräinen, keskellä prosessia. Haluaisin analysoida, mutta en osaa. Pelkään etten pysy rehellisenä, jos nyt alan selittää. Ehkä en johtaisi itseäni harhaan, jos nyt jaksaisin vain olla ja odottaa, olla odottamatta.