Viikon ajan olemme pitäneet exän kanssa tiiviisti yhteyttä. Helatorstain alla mies ajoi 80 kilometriä ja tuli puolilta öin kylään, kun kuuli väsymyksen ja apeuden äänessäni. Epäilen hänen olleen muutenkin vain käymäsellään kotipuolessaan, mutta kuitenkin: tajusin taas mitä ystävyys on. Ajoimme grillille, kyläilty on puolin ja toisin. Lupautui muuttoavukseni matkan päähän.

Tuo kaikki kuulostaa vielä paremmalta kun sitä vertaa mieheen, joka yhtäkkiä ilmoittaa olevansa helvetin ihastunut ja punnitsevansa seurustelun alkamista, vaikka juuri on vehdannut kanssani viikonloput läpeensä ja puhuu silläkin hetkellä huulet minusta rusottaen.

Tuona yönä minä ajoin taksilla kaupunkiin ja marssin baarin ovesta niin, että sain portsarin perääni. Kiskaisin kossuvissyn, läimäisin pöytää ja päätin lähteä takaisin kotiin. Kyyneleitä ei tullut, eikä mitään muutakaan, vain tuimia katseita toisesta pöydästä. Kesken matkan käännytin taksin ja ajoin exän luo. Menin avaimilla sisälle ja ilmoitin nukkuvani hänen vieressä. Seuraavana päivänä yritin itkeä silmät päästäni mutta sain ne vain turpoamaan. Silloinkin tiesin, kuka on ystäväni, kun exä piteli ja kuunteli, vaikken edes kertonut.

Eilen exä auttoi minua saamaan autoni katsastuskuntoon ja minä häntä saamaan sopivan puvun.