Minulla on ollut tapana pitää treenipäiväkirjaa, intohimoisesti. Kuluneen vuoden saldo on muutama hassu värittömästi ylöskirjattu viikko. Niidenkin harjoitukset olen merkinnyt ilman liikoja luonnehdintoja, rutiininomaisina numeroina, usein ainoastaan siirtämällä tiedot infrapunan avulla.

Treenipäiviä on silti kertynyt paljon, luvattoman paljon. Olen paennut kotoa liikuntaan, täyttänyt pääni toiminnalla, hukuttanut mieleni kehon tuottamaan endorfiiniin.

Tämä kaikki kertoo paljon siitä, miten olen keikkunut reunalta toiselle, kiinnittymättä tavalliseen elämään. Ajanut vuoristoista rataa huimaa vauhtia, vuoroin tahtomattani, vuoroin siksi, etten ole uskaltanut pysähtyä miettimään.

Niin on käynyt tämänkin päiväkirjan kanssa. Kirjaaminen ja kirjoittaminen voisi olla avuksi, viedä ainakin johonkin suuntaan, mutta en löydä sille aikaa. Pah. Halua minä en löydä, enkä uskallusta. En osaa analysoida, pelkään tulla näkeväksi.

Ei ole hyvä merkki, että ihminen luopuu intohimoistaan. Ei ole hyvä, että hän hukuttautuu niihin.