Ikävä kotiin.

Tämä ei ole kotini. Se kuuluu korvissani kun katson asuntoa, jonka tavarat ovat kutakuinkin juuri siinä asennossa, johon ne muuttokuormasta järjestin. Muistan kuinka katsoin ulos ikkunasta, katsoin kesän alkamista juhlivaa kansaa, katsoin kaunista auringonlaskua ja puhtaan vihreitä puita. Yksin paskaisessa asunnossani. Mitä helvettiä minä täällä teen, kysyin itseltäni ja pakotin orastavan paniikin sisälläni sammumaan.

Sen paniikin kanssa elin pitkin kesää. Sammutin pitämällä itseni kiireisenä, suuntaamalla ajatukset seuraavaan viikonloppuun. Exääni, nyksääni, mieheeni. Sanoin sen tänään ääneen: miten minulla oli helvetin ikävä miestä, vaikken sitä itsellenikään tunnustanut. Se katse ja ilme, rutistus, jonka sain takaisin, maksoi oikeastaan kaiken takaisin. Silti, löydän tuon paniikin helposti sisältäni vieläkin. Rakas Jumala, anna tämän kestää!

En enää jaksa ihmetellä, hainko noina hetkinä exästä vain tuttua ja turvallista, palasimmeko yhteen koska väsyimme omaan epävarmuuteemme, hakemaan rakkautta muualta. Varmasti tuttuus ja turvallisuus tuntui hyvälle meistä molemmista. Mutta miksei saisi tuntua, miksei sille voisi rakentaa? Jos kerran yhdessä on hyvä.

Tähän asti olen todennut, että meidän piti erota, kaiken piti tapahtua. Viime aikoina olen välillä ajatellut toisin. En voi muuttaa tapahtunutta, tekojani, ja tiedän, että jotain piti tapahtua. Silti olen toivonut, että voisin ottaa reilun vuoden takaisen syksyn takaisin ja tehdä asioita toisin. Miehen vuoksi. Hän oli ehkä itsekin keittämässä sitä keittoa, mutta minä paiskasin kattilan maahan.

Tunti on kulunut, tekisi mieli soittaa miehelle uudestaan. Tunti sitten aprikoimme, että vielä me ajamme täältä yhdessä kotiin, muuttokuorman kanssa. Lupasin lähetellä hakemuksia sinne ja tänne.

Loppiaisen jälkeinen viikko päättyy tukkoiseen, tylsään iltaan. En voi täyttää yksinäistä aikaa treeneillä, sillä virus tekee limakalvoillani tuhojaan. Leppoisan lämmin viikonloppu rauhoittaa kuitenkin mieltäni, niin että pystyn suhtautumaan viileästi tulevan viikon pitkiin iltoihin. Niinä on aikaa ajatella, kuinka paljon ikävää kannattaa kestää.

Hetken aikaa tuntui paremmalta, tuntui, että tästä selvitään. Oli pitkä joululoma, jota odottaa, jonka tiesi olevan aikaa yhdessä. Sitten jokin mustasi hänen mielensä.

Me emme pääse eteenpäin, ellei hänkin tule. Jokin pidättelee, mutta hän ei osaa kertoa. Pelkään että se tulee pintaan hallitsemattomasti, rikkoo tullessaan enemmän kuin on tarkoitus. Rukoilen pelkääväni turhaan.

Minun mieli on tumma. On vaikea lähteä takaisin tyhjään asuntoon.

Olin juhlinut pakonomaisesti edellisen illan, ikävöinyt salimiestä ja jäänyt kylmäksi. Heräsin puhelinsoittoon, mies ilmoitti hakeutuvansa lääkäriin viikon kestäneen vatsataudin heikentämänä. Oli jo aikakin; vasta pari päivää sitten olin polkenut vesisateessa hänelle lääkettä ja kehottanut hakemaan jo apua. Nyt hyppäsin taas pyörän selkään - krapulaisena, kuinka ollakaan - enkä ollut tunnistaa kuihtunutta miestä odotushuoneessa.

Vuosi sitten näihin aikoihin aloimme nähdä, että ystävyys välillämme oli varsin lujassa.

Olisivatko asiat menneet eri tavalla, jos joku olisi tuolloin kertonut, että vuoden päästä sisustamme yhteistä kotia, jossa minä olen vain viikonloput?

Olen kai minä mokannut monta kertaa. Ei olisi pitänyt tehdä sitä eikä tätä eikä tuota. Mutta minä tein, enkä aio ryhtyä katumaan.

Omatunto tuli vasta myöhemmin. Kun juttu salimiehen kanssa alkoikin yskiä, tajusin äkkiarvaamatta olevani yksin. Oli tullut erottua, tehtyä melko iso liikku. Tuntui kuin maa olisi kadonnut jalkojeni alta, sillä kaikessa huumassani olin unohtanut varautua siihen, ettei kukaan ollutkaan enää minulle.

Vaikeimpina hetkinä osasin kääntyä vain miehen puoleen. Tajusin exän olevan yhä minulle läheisin ihminen. Tajusin, että oli karvan varassa, ettei hän kääntäisi minulle selkäänsä.

Hän ei kääntänyt. Sen sijaan hän piti minua sylissään, pysyi kuulolla, kuunteli - vaikka silmin nähden kärsi ja kiusaantui.

"Ehkä pitkästä suhteesta oli teidän tapauksessanne hyvä hieman tuulettua", kommentoi eräs miehen ystävistä puolihuolimattomasti erokuukausiamme. Ajatusta voi halutessaan pitää karkeana, mutta ehkä siinä piilee jonkinmoinen totuuden siemen. Sillä kyllä me molemmat tuuletimme, hyvässä ja pahassa, ilossa ja surussa. Kaikki se talven ja kevään vauhti - en usko että mies on jäänyt minua huonommaksi. Tai aktiivisesti ajatellut minua sen enempää kuin minä häntä. Arvatenkin me molemmat silti kaipasimme toisiamme, tai onnellisemmiksi emme ainakaan tahoillamme tulleet. Miksi muutoin olisimme juoneet niin tuskissamme, pettyneet suhteissamme ja turvautuneet taas toisiimme, miksi muutoin kaikki keväällä kertynyt paha olo olisi aktivoitunut juuri kun kasasin muuttokuormaa? Meihin molempiin iski silloin oikea, siihen asti ääneenlausumaton ikävä.

Voisihan sitä puhua kohtalosta, siitä että meidät on tarkoitettu toisillemme. Tai voisi todeta raadollisesti, että roikumme toisissamme. Mutta mitä väliä, jos tekee niin kuin oikeaksi tuntee?

Minä todella toivon, että tulevat kuukaudet tuovat vain koko ajan enemmän valoa. Se ei ole ollenkaan epärealistista, eihän?

Repii riidellä yhteisestä ajasta silloin kun meillä on yhteistä aikaa.

--- --- --- ---

Nämä taitekohdat ovat vaikeita, apeita. Yhteinen hetki on juuri päättynyt liian lyhyeen, seuraava tuntuu kovin kaukaiselta - ja päällimmäisenä on tieto senkin riittämättömyydestä. Elämä tuntuu menevän hukkaan, panos väärään paikkaan. On vaikea nähdä tätä työtä kaiken tämän ikävän arvoisena mahdollisuutena.

Välillä tuntuu kuin mies olisi minulle tästä vihainen, väsynyt siihen, että minun vuokseni joutuu taas sopeutumaan tavallisesta poikkeavaan elämään. Sairasaika rajoitti häntä ja niin rajoittaa tämäkin, ja se tuntuu välillä liikaa vaaditulta. Hassua kyllä, tämä tulkinta saa minut ennemminkin pitämään kiinni tästä työstä kuin luopumaan siitä muuttaakseni takaisin saman katon alle - niin paljon kuin saman katon alle tahtoisinkin.

Olen miettinyt paljon sitä tunnetilaa, jossa pakkasin itseni ja tavarani ulos miehen elämästä. Minun täytyi olla jonkinlaisessa pilvessä, sillä olin niin varma. Niin varma, että välillä minulla on sitä tunnetta ikävä.

Tietysti se oli vain syksyn mittaan kasvanut kilpi, joka sulki minut sisälleen yhtenä piikkipallona, silotti tieni ulkomaailmaan. Kaikki tämä piti tapahtua, mutta silti on sanottava, että minua hävettää se miten paljon miestä loukkasin. Omatunto ei tee olostani helpompaa, mutta en aivan usko, että se tekee minusta yhtään parempaakaan. 

Pitää muistaa olla kiitollinen siitä, miten hyvin asiat nyt ovat. Mieskin pääsi eronhetkien vuosipäivästä pelkillä ylinopeussakoilla.

Koko viikon on ollut paska maku suussa. Onnen ainekset ovat käsissäni, mutten saa niitä sopimaan yhteen. Antakaa minulle kunnon keittokirja.

Terveyden lisäksi minulla on toinenkin mitä vaalia. Tahtoisin onnistua avoliidokkini kanssa, mutta jostain suhteeseen luikertelee valtavia paineita. Kunpa osaisimme nyt olla viisaampia.

Mies sanoo kaipaavansa minua kotiin, mutta sinne tullessani käyttäytyy kuin yhteistä aikaa olisi tuhlattavaksi asti. Jossain hänen sisimmässään kaihertaa jokin pelko tai motiivi, joka laittaa hänet käyttäytymään varsin ristiriitaisella tavalla. Joka kerta me riitelemme. Joka kerta toivoisin, että mies uskaltautuisi vähän enemmän analysoimaan omia vaikuttimiaan.

Reissutauko tekee minulle hyvää. En jaksa alituisesti aikataulutettuja viikonloppuja, pankkiin tehtyä työtä, aikaisemmin livistämistä, puuduttavaa matkantekoa. Tarvitsen rauhoittumista, sillä hajoan, jos olen koko ajan menossa, tulossa tai lähdössä.

Täällä olemme vain toisillemme, mutta silti nämä viikonloput eivät tyydytä. Tahtoisin elää kotielämää puolisoni kanssa.

Tällaiset kokemukset kuuluvat siihen hyvän olon ytimeen, jonka liikunta voi tuottaa - vaikkakin näin syvälle yltää harvoin. Minä olen kokenut vastaavaa rajun combatin tai sisäpyöräilytunnin jälkeen.

Niinä hetkinä olen jokaista soluani myöten äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen elossa.